Ei riitä edes kokonainen elämä

Elämä on aivan liian lyhyt,

jotta ehtisi oppia kaikki omat oikkunsa ja kiemuransa.

Tarvittaisiin kokonaan toinen elämä,

että itsestään pystyisi jakamaan enemmän muille.

Miten huolehtia toisen ihmisen kokonaisesta elämästä,

kun ei ole ehtinyt huolehtia omastaankaan?

Sanotaan, että koskaan ei ole täysin oikea hetki,

koskaan ei ole täysin valmis.

Tällä historialla

ja elämänkokemuksilla,

en usko että pystyisin tarjoamaan kenellekään sellaista parasta,

mitä haluaisin.

Jospa pystyisin ensin tämän elämän aikana edes itselleni,

ja ehkä sitten seuraavassa siitä riittäisi enemmän jaettavaksi muille.

Tarvitaan muutosta

Näen LinkedInissä päivityksen, jossa kerrotaan miten paljon kustantaa Thaimaan loma nelihenkiseltä perheeltä. Ja minä haluaisin vain kommentoida, että oikeastaan se kustantaa lastesi tulevaisuuden, koko maapallon tulevaisuuden. 

Olenko muuttunut ikäväksi ihmiseksi, joka ei anna ihmisten nauttia elämästä. Matkustaa täältä kylmästä ja pimeästä lämpimään. Avartaa näkemyksiään.

En tunne iloa tai helpotusta, kun uutisoidaan, että lennot kotikaupunkini ja Helsingin välillä jatkuvat. Mielestäni kaikki suomen sisäiset lennot pitäisi lopettaa. Ei ole mitään järkeä lentää, kun sellaisiin matkoihin voisi käyttää aivan yhtä hyvin junaa. Tai sitten vain hoitaa asioita etänä, jos matka on liian pitkä. Eikö siihen etäilyyn korona-aikana jo totuttu. 

En koe olevani kovinkaan hyvä perustelemaan näkemyksiäni. Siksi en useinkaan tuo mielipiteitäni näiden asioiden suhteen julki. Tiedän, että mielipiteitä on monia ja joidenkin mielestä on tärkeämpää, että talous kukoistaa kuin että luontoa säästettäisiin. Lentäminen on aihe, joka aiheuttaa ihmisissä ajatuksia puolesta ja vastaan ilmastonmuutoksen kannalta. Itse näen sen lähinnä vain ja ainoastaan haitallisena asiana. Kestävä taso lentämiselle on yksi lyhyt lento kolmen vuoden välein (lähteeni tähän pallonkokoinenelämä instatili). Mutta kuka sitä nyt haluaa ajatella, kun täällä kylmässä ja pimeässä asuu ja tuolla jossain on kokonainen aurinkoinen maailma, johon pääsee helposti lentämällä.

Kuulemma ei ole järkeä ajatella niin, että jättää ilmastonmuutoksen takia lentämättä. Joku muu lentää kuitenkin, joten se lento on joka tapauksessa ilmassa. Niin varmasti onkin. Mutta entä jos yhä useampi alkaisi ajatella niin, että mikä olisi kestävä määrä lentoja omalle hiilijalanjäljelle. Ehkä lentoja lopulta vähennettäisiin. Mutta se on kyllä muutoksena niin hidas, että maapallo ehtii tuhoutua ennen sitä.

Tarvitaanko toinen, ikuinen korona, jotta ihmiset saataisiin pakotettua lopettamaan lentäminen. Jos se on kiinni jokaisen omasta valinnasta, ei kannata henkeään pidätellen odottaa, että lentäminen loppuisi.

Uudenlaiset ajatukset (?)

Uusi vuosi, uusi minä - tai ehkä ei sittenkään. 

Jostain syystä vuoden vaihde laittaa helposti liikkeelle ajatuksia uudenlaisista tavoista elää elämäänsä. Ajattelen, että voisin sanoa enemmän asioita ääneen, koska päässä niitä niin paljon liikkuu. Luin Rohkeasti rehellinen kirjan ja sitä lukiessa lista muutoksista itsessäni oli loputon. Pitäisi avata suunsa niin paljon useammin ja niin monin eri tavoin. Todellisuudessa tuskin kuitenkaan niin teen tai ainakin muutos on useamman vuoden mittainen projekti. Päätän, että käytän rappusia vähintään kerran päivässä (asutaan kahdeksannessa kerroksessa) ja muistan sen siinä vaiheessa kun automaattisesti painan hissin nappia. Sitten en enää viitsi jättää tilattua hissiä käyttämättä, kun se nyt siihen jo ehti tulla.

Yksi isoimmista teemoista näiden muutosten kanssa lienee some ja sen käyttö. Monet instassa seuraamani henkilöt pitävät somelakkoja ja alan miettiä, että pitäisikö itsekin. Tämän hetkinen päätös somen suhteen on, että yhdeksän jälkeen illalla en enää selaa somea. Siinä on aika helppo pysyä. Muutoin keksin monia syitä miksi some on niin hyödyllinen, että ei sieltä kannata kokonaan pysyä poissa. Monet uutiset seuraan facen kautta ja insta, no se nyt vain on insta. Mistäs minä sitten tietäisin mitä tärkeää maailmalla tai kotikaupunkini puskaradiossa puhutaan, jos laittaisin facebookin täysin kieltoon.

Niin paljon asioita, joita ihmisen täytyisi muuttaa elämässään, että pelkkä ajatteleminen alkaa väsyttää ja uuvuttaa. Ehkä minä vielä joskus muutun.

P.s. naurattaa, että blogini kuvaus jostain yli kymmenen vuoden takaa on edelleen täysin validi ja painin lähes samanlaisten ongelmien kanssa edelleen. Vai pitäisikö sen ennemmin itkettää?

Uudenlainen vuosi

Mietin viime kesää käännekohtana, tai ainakin toivoin siitä sellaista. Nyt luulen, että vuosi 2023 oli kokonaisuudessaan yksi suuri käännekohta.

Otin askeleita kohti parempaa oloa, aloin luottaa enemmän itseeni ja pärjäämiseeni, suljin lääkepurkin kannen yhtenä aamuna viimeisen kerran. 

Itkin väsymystä ja kehon epätoivottua reagointia. Joulun aikaan se tuntui murskaavalle. Kukapa enää jaksaisi ja haluaisi kokea niitä tunteita. Niiden läpi on nyt kuitenkin menty ja taas ajattelen, että ehkä sitten seuraava joulukin voisi jo olla helpompi.

Elämä tuntuu kummalliselle, jotenkin päämäärättömälle ja sitten kuitenkin se vain menee eteenpäin. Työsuhteeni kirjastossa jatkuu, ostin uudet monot, lomia ei juuri ole tänäkään vuonna, opiskelen, käyn salilla, laitan ruokaa ja elämä vain on. 

Mieli on täynnä muutoksia ja muuttuvia tekijöitä. Mutta muuttuuko mikään koskaan, ainakaan jos en sano niitä asioita ääneen? Varmaan ei. Haluaisin sanoa kaiken ja samalla en oikeastaan mitään, koska kaiken muuttuminen pelottaa niin paljon. Joskus mietin, että miten voi näin vaikean ihmisen ja mielen kanssa edes elää (eli siis itse itseni kanssa). 

Ehkä tänä vuonna kirjoitan ja valokuvaan enemmän. Ja keksin mikä on nykyään suhteeni someen ja kaiken maailman sovelluksiin. 

Olen, hengitän, kestän, elän

Voiko sellaisesta enää saada täysin ehjää, joka on kerran kursittu kokoon miljoonista palasista?

Voiko se olla tasaista ja tyyntä ilman aamun tutuksi tullutta kolmen valkoisen rutiinia?

Täysin ehjä ei ole meistä kukaan, mutta millaista eheyttä on ihmisen lupa odottaa elämältään?

Onko aina oltava hetkittäin niin hajalla ja rikki, että pahaolo asettuu omalle tutulle paikalleen?

Onko tietyin väliajoin pelättävä ja kuunneltava kihelmöintiä käsivarsissa, hyväksyttävä että elämä ja olotila heittelee?

Voinko minä toivoa elämää ilman ahdistuksen aiheuttamia tuntemuksia? Olenko minä enää koskaan minä ilman niitä?  Vai ovatko ne aina tässä, aika ajoin, häilyvät heiluvat muuttuvat?

Ja minä vain siellä taustalla, olen hengitän kestän, elän.

Käännekohta

Tämä kesä on käännekohta, ajattelen.

Odotan siltä jonkinlaista korjaavaa kokemusta.

Viime kesät ovat olleet vaikeita. 

Mielessäni pelkään kuumuutta, sen mukanaan tuomaa tukahduttavaa olotilaa.

Pelkään ajattomia päiviä, kun aika juoksee mutta tunnen itseni pysähtyneeksi.

Jos tämän kesän saisin elää ilman huonoa oloa,

voisi tulevat kesät ehkä olla helpompia kohdata.

Myös onni on perintöä

Minkälaisen onnen minä olen perinyt?

Tuleeko se vasta testamentin yhteydessä,

vai onko se tässä läsnä koko elämän.

Millaisen onnen,

minä mietin,

kun avaan elämäni solmuja,

itken vanhoja lukkoja,

ja sen jälkeen makaan sohvalla kaikkeni antaneena.

Sukupolvien ketjut,

kaikki vaikuttaa kaikkeen,

ja niin sanotun trauman katkaiseminen.

Sellaistako on peritty onni.