Tuleva vuosi, väistämättä vaihtuu

Elämä tuntuu, yhä ja edelleen, olevan jonkinlaista pyristelyä, eteenpäin räpiköintiä. Sen voisi nähdä huonona asiana, tuntea jotenkin epäonnistuneensa, kun ei elämä vieläkään ole sen tasaisempaa. Mutta ehkä se vain kuuluu asiaan, ehkä se vain on osa kasvua. 

Tänäkään vuonna en aio tehdä vuoden vaihtumisesta sen suurempaa. Siinähän se vaihtuu missä ne kaikki aiemmatkin, ja tälläkin kertaa toivottavasti suutelen tervetulleeksi vaihtuvan vuoden. 

Uskon, että räpiköinnistä huolimatta, elämä kantaa.

Ilmastoahdistus

Tänä vuonna se aiheutti huonoa omaatuntoa joululahjojen toivomisesta, enhän minä mitään materiaa halua tai tarvitse. Silti toivoin uusia kuulokkeita, vaikka sekin tuntui kyllä rikolliselle ja väärälle. Ajattelin, että jos ensi vuonna sanoisi haluavansa vain aineettomia lahjoja ja yrittäisi itsekin hankkia enemmän sellaisia. 

En oikeastaan tykkää enää ostaa vaatteita tai muutakaan ihan vain ostamisen ilosta. Halppisketjujen vaatteet aiheuttavat huonoa oloa, jos toppi maksaa kolme euroa, ei se voi mitenkään olla kovin kulutusta kestävä. Ensi vuonna olisi jännä pitää kirjaa kaikista ostamistaan vaatteista, voisi sitten katsoa vuoden lopusta minkä verran niitä tuli osteltua.

Tuntuu myös väärältä jakaa postia autolla. Vaikka eihän se viikossa kovin montaa kilometriä tee, mutta paras kai olisi jos ei tekisi yhtään. Kyllähän minä silti käytän autoa liikkumiseen ihan todella vähän. Kaupungissa luotan mieluummin omiin jalkoihin.

Olen miettinyt, että jos alkaisi pestä hiukset palasaippualla. Ostaisi seuraavan deodorantin ecoteekista. Käyttäisi vähän enemmän rahaa, mutta vähentäisikö se sellaista kaikenlaista ahdistusta. Tuntisiko sitä elävänsä enemmän oikein.

Kyllä minä jollain lailla haluaisin vaikuttaa, muuttaa omia elintapojani, vaikka ei se taidakaan paljoa painaa että syönkö lihaa vai en, kun jossain intiassa uusia lentokoneita on tulossa yli kaksituhatta.

Normaalin ja epänormaalin välissä

Välipäivien kummallinen olotila on täällä taas. Asiat tuntuvat epätodellisilta, normaalielämä jotenkin kaukaiselta. Velloin koko yön unissanikin siinä tunteessa, eikä se hellitä vieläkään.

En ole ollenkaan pohtinut mitä aion joululomallani tehdä, sitä kun on kuitenkin vielä kokonainen viikko jäljellä. 

Tänään ehkä tyydyn vain välipäivien elämään ja katson päivän sarjoja. Ehtiihän sitä sitten myöhemminkin palata takaisin normaalielämään.

Joulun taikaa

Tänä jouluna olen koristellut jo kaksi kuusta, syönyt joulupuuroa kahdesti ja saanut yhden mantelin sekä avannut kaksi, tai oikeastaan kolme, joululahjaa. Ja jouluaatto on kuitenkin vasta huomenna.

Tämä joulu on tuntunut hurjasti paremmalle kuin viime vuotinen, vaikka tänä vuonna asiat menevät kaikkea muuta kuin perinteen mukaan. Ja oikeastaan se tuntuu helpottavalle, sille että kaikella on aikansa ja paikkansa, että asioiden kuuluisikin hiukan muuttua. 

Ihanaa joulua jokaiselle!

Joulun läheisyys iloja

Miksi maailma herää iloon vain joulun aikaan? Miksi ei ole valoja, koristeita ja tunnelmallisia lauluja koko pimeän ajan? Tai onhan niitä, jollain tasolla, mutta kumpa vain voisi lokakuun loskassakin löytää sellaisen samanlaisen rauhan ja ilon kuin näinä joulunalus päivinä.

Ostin uudet jouluvalot, tai koristevalot, leivoin pipareita ja taustalla soi joululaulut. Paketoin lahjoja ja vastaanotin joulukortteja.

Niin, että miksi ei ihmisellä voisi olla sellaista samanlaista rauhan tunnetta muulloinkin, kun vain sen muutaman viikon ajan joulun aikaan? Syksyt olisivat jotenkin paljon helpompia kestää. 

Ulkona lumisade

Menin ostamaan joululahjoja, päädyin ostamaan itselleni kuudenkymmenen euron takin. Se on hyvä pitää asiat tasapainossa ja olla unohtamatta itseään.

Lumisateessa on yhä ja edelleen jotakin äärimmäisen rauhoittavaa. Tuijottelin postia jakaessani maahan leijailevia lumihiutaleita. Ne tekevät äärimmäisen iloiseksi, varsinkin kun joulu tosiaan on jo ihan kohta ovella. Mustaa joulua en toivoisi edelleenkään. 

Mainosten lajittelu on kuivattanut käteni niin kuiviksi korpuiksi, että rasvan laittaminen saa ne kirvelemään.  Tässä kuussa olen lajitellut ja jakanut enemmän mainoksia kuin missään muussa. Ja sehän tietää vain sitä, että tammikuisena palkkapäivänä toivottavasti hymyilyttää kaiken sen edestä.

Toivottavasti ainakin.

Ilmainen viini virtasi

Eilen juhlittiin tämä lukukausi pakettiin. Oli ilmaista viiniä ja paljon kaikkea muuta.

Minä mietin miten se ilmainen viini saa ihmisen tekemään ihmeitä. Söin pitsaa, jossa oli ainoastaan täytteitä joista en pidä. Oliiveja, sieniä, sipulia. Mutta kun oli pohjalla muutama muovimukillinen viiniä, sitä pystyi syömään ihan mitä vain oli tarjolla.

Kävin myös radiossa höpisemässä, lauloin siellä Juice Leskisen Sikaa. Sain secret santa paketista Antti Holman Kauheimmat Joululaulut kirjan. Ehkä minä nyt sitten tosiaan ehtisin joululomalla lukemaan muutakin kuin koulujuttuja. Ja voisin kertoa lukeneeni viimeksi jotain muuta kuin Visuaalista kulttuuria. 

Tänään kirjoitan loput koulujutut valmiiksi ja teen piparitaikinan. Tästä se alkaa, hetkeksi toisenlainen elämä. Enkä ole edes sairastunut, vielä.

Ihan pian, loma

Kannattaa haastaa itsensä kirjoittamaan joka päivä juuri siihen kiireisimpään aikaan. Kun pitäisi saada syksyn lukukausi pakettiin, muistaa ostaa joululahjat ja vielä muistaa toivoakin jotain joululahjaksi (kyllä. tämäkin voi olla hemmetinmoinen työmaa, tai ainakin minulle voi).

Pikkuhiljaa olen alkanut luovuttaa, hellätä kehoni stressiä. Olen mielestäni tehnyt tarpeeksi, suorittanut riittävän hyvin. Ja nyt jos se ei sitten riitä, niin en jaksa enää välittää. Ne on sitten ensi vuoden ongelmia ne.

Keskiviikkoon mennessä tämä vuosi on toivottavasti koulun osalta paketissa ja sitten voin keskittyä joululahjoihin ja muuhun sellaiseen. Enää muutama päivä, kyllä minä vielä sen jaksan.

Kuiskaamme pimeään

Kuiskaamme pimeään,

sanoja siitä,

miten sinä et luota.

Voiko tulevaa ylipäätään nähdä,

voiko siihen luottaa,

voiko uskoa?

Minä koitan rakastaa ehjäksi,

rakastaa luottamusta epäluottamuksesi tilalle,

ei siihen yksin rakkauteni riitä.

Koitan kuiskata pimeään,

toisenlaisia sanoja,

jos ne tekisivät ihmeitä.

Minä vs. traktorit

Mies on taas maailmalla, skypeteltiin eilen illalla, tosin ihan niin kuin muinakin iltoina teemme. Aikansa juteltuaan se totesi, että traktoripörssi polttelee nyt niin kovin, että täytyy lopettaa puhelu. Totesin, että kylläkyllä aivan ja lopetettiin puhelu. Jäin kakkoseksi traktoreille.

Olen logannut tältä päivältä tunteja aivan liikaa, mikä on toki hyvä asia, mutta päässäni vilisevät vain ne kaikki tunnit. Riittävätkö, loppuvatko, ovatko.

Onneksi huomenna on sentään perjantai, ja ehkä se luo hetken illuusion siitä, että elämässä on muutakin kuin se kaikki mitä olen viime päivät elämässäni nähnyt.

Palasina

Kuka sä oikein oot sanomaan,

et mä oon rikki,

hei mä en oo rikki,

vaan vähän kulunut.

Onks sullakin niitä päivii, 

kun tavallaan on irti maasta,

hieman irti.

Tiiäthän sä mistä puhun?

Pysähtymistä

Joulu tai ainakin joululoma tuntuu tulevan aina liian nopeasti. Olen tehnyt asioita ihan vain siksi, että niitä kuuluu tehdä. Kuunnellut äänikirjaa tukehduksiin asti saadakseni tunteja, ehtiäkseni kuuntelemaan sen ennen kuin ilmaiset kaksi viikkoa loppuvat. Kellottanut whatsapp keskusteluihin kuluneita tunteja ja toivonut kouluhommien kestävän ikuisuuksia. 

Kaikki on kuitenkin lähes tulkoon tasapainossa. Olen päättänyt ehtiä tehdä kaiken oleellisen, joten siksipä myös ehdin. Pian on joulu, eikä minulla ole aavistustakaan joululahjoista tai muusta sellaisesta, joka on joulussa tärkeää. 

Joululomalta odotan pysähtymistä. Toivotaan, että maailma antaa siihen mahdollisuuden.

Tänään tuntuu maanantaille

Huomenna vaihdamme maisemaa, Joensuun kadut Helsinkiin.
Olen lakannut kynsiä, valmistanut itseäni huomiseen juhlaan, todennut että tämäkin taitaa taas vähän lähteä hallinnasta. Tietyissä asioissa täydellisyyden tavoitteluni meinaa läikkyä yli ymmärryksen, jopa omani.

Ulkona on liukasta ja pimeää. Pitäisi varmaan aloittaa joululaulujen kuuntelu, että se joskus tuntuisi tulevan. Eilen leivottiin pipareita, mutta ei sekään oikein tuonut joulumieltä. 

Eilen oli torstai ja tänään tuntuu maanantaille. Mutta onko sen niin väliä, kunhan vain muistaa että huomenna ei ole viikon päivällä mitään väliä. Huomenna täytyy vain imeä itseensä uusia kokemuksia ja nauttia.

Jälkiä lumella

Mieltä rauhoittavaa, iloa tuottavaa,
koiran tassuista koskemattomaan lumeen jäävät jäljet.

Jos voisi itsekin jättää sellaisia jälkiä, yhtä viattomia,
ja yhtä hellyyttäviä. 

Väsymystä

Juuri nyt olen aika poikki.
Yhteen päivään on mahtunut niin paljon etten edes tiedä onko tosiaan voinut mennä vasta yksi päivä.
On kuvattu videoita, keskusteltu elämästä, lajiteltu mainoksia.

Huomenna minä lepään, ehkä. Tai ainakin ylihuomenna, viimeistään. 

Nykyajan ihminen ei kuule, ei näe

Tänä päivänä vaarallisin asia liikenteessä: puhelintaan tuijottavat, kuulokkeet korvilla, kävelevät ihmiset. Eivät huomaa, että kävelevät miten sattuu, esim. keskellä kävelytietä. Eivät huomaa, että tulet vastaan, joten eivät älyä väistää. Eivät kuule mitään, eivät näe mitään. Saattavat yhtäkkiä pysähtyä keskelle kävelytietä kirjoittamaan viestiä tai tekemään puhelimella jotakin muuta, joka vaatii kaiken keskittymisen. Takana tulevana et osaa ennakoida sellaista hämmentävää pysähdystä ja kolari on valmis.

Ihmiset, ette ole ainoita kansalaisia siellä liikenteessä. Ette edes silloin, kun olette sulkeneet koko muun maailman ihan täysin ulkopuolelle. Me muut ollaan silti edelleen täällä olemassa ja liikumme siinä samassa maailmassa. Joskus voisi olla ihan hyvä miettiä, että onko se puhelimen selaaminen juuri siinä hetkessä se tärkein asia. Että jos nyt edes kuulo- tai sitten näköaistin jättäisi ihan sitä varten, että tietää missä menee. 

Ehdotanpa vaan.

Kaksi päivää joulukuuta

Istuttiin eilen pimeän asunnon kylmässä saunassa, mittailtiin huonekaluille paikkoja, arvottiin huoneiden järjestystä. Tuntui kivalle. 
En ehtinyt kirjottaa, jäi yksi päivä väliin. Mutta ainakin käytin sen päivän hyvin, vietettiin niin sanottua parisuhdeaikaa. Eli tavallista elämää tavallisena lauantaina tavalliseen tapaan.

Tänään on ulkona satanut lunta. Kirjoitettiin joulukortteja ja avattiin joulukalenterista kerralla kaksi luukkua. Tuntuu hurjalle, että tämäkin vuosi on kohta ohi. Ja että yhä ja edelleen olemme tässä, katsomassa tulevaan vuoteen.

Tuli ja meni marraskuu, niin nopeaan

Tänä marraskuuna olen...

... väsynyt pimeyteen ja tahtonut vain nukkua.

... ostanut sille toiselle puolikkaalle neljännen synttärilahjan.

... stressannut tuntien aikaansaamista ja panikoinut niiden riittävyyttä.

... viettänyt aikaani kuunnellen ASMR:ää ja todennut etten oikeasti edes enää tiedä mitä teen nykyään vapaa-ajallani.

... herätellyt varovaisia toiveita toisenlaisesta elämästä,

päässyt lähemmäksi sitä elämää, 

ja tänään juon tämän kuukauden kurkustani alas.

Kylmä tuuli ja pureva viima

Kun kirjoittaa harvoin, sitä alkaa ajatella, että niinä kertoina kun jotain kirjoittaa sen pitäisi olla ylevää ja maailmoja avaavaa. Ja sitten kun kirjoittaa joka päivä jotakin, huitaisee vain sanoja mitä mieleen tulee, ei sillä enää tunnukaan olevan niin väliä.

Siihen kai se tyssäsi, kirjoitusinto. Kun olisi pitänyt omasta mielestä tuottaa niin äärettömän mielenkiintoista sisältöä. Nyt koitan tyytyä keskinkertaisempaan, yksinkertaisempaan. 

Pukeuduin tänään mekkoon, joka on hautautunut pitkäksi aikaa kaapinpohjalle ja se tuntui hyvälle. Ulkona oli pureva viima ja tuuli, joka meinasi työntää alas sillalta. 

Nyt haluaisin keksiä elämääni jotakin, että kun ihmiset kysyvät mitä vapaa-ajallani teen, voisin oikeasti kertoa tekeväni jotakin. Nyt tuntuu, että en todellakaan tee.

Hei mä en oo rikki vaan vähän kulunut

Ihan vasta vaihtui kuukausi, ihan vasta alkoi marraskuu. Oli yksi kokonainen kuukausi eletty ja palkka tulossa tilille. Ja nyt se kuukausi aikoo taas vaihtua toiseen, miten se on mahdollista?

Olen elänyt jonkinlaisessa epävarmuudessa tämän päivän, tietämättä oikeastaan edes miksi. Mistä se tulee ja miksi?

Mainosten jakaminen vei kaikki voimat ja nyt en oikeastaan jaksa muuta kuin olla, en jaksa välittää kertymättömistä tunneista tai epävarmuuksista. Nyt juuri, haluan vain olla.

Epämukavuusalue potenssiin sata

Olin tänään epämukavuusalueellani, potenssiin sata. 
Sanovat, että sen pitäisi olla hyvä asia. 
En tiedä miltä suunnalta katsoessa siitä saa hyvän asian.

Ulkona satoi lunta, tankkasin auton ja melkein unohdin laittaa bensatankin korkin kiinni. Toisaalta pitäisi tankata useammin, ettei unohtaisi että miten se tehdään, toisaalta sitä haluaa tehdä mahdollisimman harvoin, että rahaa säästyisi.

Ristiriitaisuuksien maailma,
ja jätin sähköpostiosoitteeni luokan seinälle kirjoitettuna tauluun.
Saa ottaa yhteyttä, jos sattuu sen osoitteen löytämään.

Haastan itseni

Ajattelin haastaa itseni, kirjoittamaan joka päivä edes jotakin. Ei niinkään siksi, että arvelisin jonkun näitä tekstejä kaipaavan, vaan enemmänkin siksi etten unohtaisi kirjoitustaitoani. Jos sitä ei käytä, niin voihan olla että se ruostuu tai jopa katoaa.

Pian on joulu. Teamworkissa on reilu 80 tuntia aikaa kirjattuna, eihän siitä puutu enää kuin 210. 
Jääkaapissa on eilen paistettuja joulutorttuja ja homejuustoon hukutettua pitsaa.
Eilen avattiin joulu ilotulituksin, katseltiin raketteja pimeän sähköttömän kämpän uumenissa. Siellä sellaisessa, josta pitäisi myöhemmin tulla koti.
Olen viime aikoina istunut niin monen eri ihmisen eteen, kertonut elämän kipeistä kohdista, vähän itkenyt. Niin monen eri ihmisen, että pikkuhiljaa alkaa jo ihan hengästyttää. Mutta kaikella silläkin on kai tarkoitus.

En tiedä onko haasteessani sanamääriä, tai määrättyä aikaa. On vain paljon ajatuksia ja niistä tulleita sanoja. Tajunnanvirtaa. Ehkä tämä auttaa minua näkemään jotenkin erilailla.

Rajallista voimaa

Miten voi auttaa muita jaksamaan, jos itsekin horjuu jossain kaiken rajamailla?
Asiat ovat hallinnassa ja sitten eivät kuitenkaan yhtään.
Ne leviävät, paisuvat, laajenevat, mikä minnekin.
Olen lupautunut mukaan moneen sellaiseen mihin en yleensä, takaraivossa ajatus tuntimäärästä jonka pitäisi täyttyä. 
Osaanko minä ja entä jos en, onko minusta muka tähän. Enkä minä tiedä, että onko.

Jos minäkin vain kaatuisin, luovuttaisin, putoaisin pelistä. Mutta en minä uskalla päästää irti, juuri siksi että en tiedä pääsenkö sitten enää ikinä mitenkään kiinni tähän kaikkeen. Pelottaa olla kyydissä, mutta vielä enemmän pelottaa hellittää otetta yhtään.

Sinkkujen päivän herättämiä kysymyksiä?

Sinkkujen päivä on lähtöisin Kiinasta Nanjingin yliopistosta, jossa asuntolan miesopiskelijat päättivät järjestää sinkuille oman päivän. Sinkkujen päivä on protesti ystävänpäivälle ja siinä on tarkoitus juhlia yksilön voimaa. Tarjousten ideana on, että sinkut voisivat hemmotella itseään ja ostaa itselleen jonkin lahjan. 

Jostain syystä tämä kulutusjuhla on rantautunut myös Suomeen. Mutta ne kysymykset, joita tämä nyt sitten herättää.

Voiko parisuhteessa oleva hemmotella itseään sinkkujen päivänä?
No tietenkin voi, ketäpä se nyt kiinnostaa oletko sinkku vai et. Mutta henkilökohtaisesti koen sen erittäin hämmentävänä ajatuksena. Pitäisi ehkä unohtaa sitten se sinkkuus ja pohtia vain sitä, että miten haluaa hemmotella itseään ja seurata parhaita tarjouksia.

Bongasin eilen mainoskampanjan, joka mainosti seuraavanlaista sinkkujen päivän tarjousta: Kihla- ja vihkisormukset, ota kaksi maksa yksi. 
Sinkkujen päivänä, kihlasormustarjous? 

Käsittääkseni päivän tarkoitus oli nimenomaan olla sinkkujen päivä, sellaisten ihmisten päivä joilla ei ole parisuhdetta. Päivän tarkoitus ei liene se, että tuputetaan parisuhdetta niille sinkuille. Kihlasormusmainosta koristi myös, mikäpä muu kuin amor, joka ampui nuoliaan. 

Ymmärrän, että on haluttu käyttää hyödyksi yksi tarjouspäivä muiden sellaisten joukossa. Mutta kenelle tulee mieleen kehitellä vastaavanlainen mainoskampanja sinkkujen päiväksi. Onhan tämä toki myös kihlapäiväksi erinomainen, jos haluaa valita sen päivämäärän mukaan. Paljon ykkösiä yhteen päivään.

Tietäähän sen, että kaikki tässä maailmassa vinoutuu. Että jos järjestetään sinkkujen päivä, niin lopulta sillä ei ole mitään tekemistä sinkkuuden kanssa, vaan tärkeintä on että saadaan ihmiset ostamaan ja kuluttamaan mahdollisimman paljon huikeiden tarjousten avulla. Sen tietää ja silti sitä jaksaa aina hämmästellä, että miten kieroutuneella tavalla tämä maailma oikein pyörii.

Jos minä saisin päättää, niin sinkkujen päivä olisi ihan oikeasti sellainen voimapäivä sinkuille. Että sinkkuudessa ei ole mitään pahaa tai väärää, sekin voi olla valinta. Tänä päivänä pitäisi levittää tietoutta siitä, että nykyään yhä useampi saattaa ihan oikeasti valita sinkkuuden parisuhteen sijaan. Sinkkuus ei ole mikään kirous tai rangaistus. Sellaisia asioita pitäisi mielestäni tuoda esiin sinkkujen päivänä, eikä keskittyä keksimään parempia tarjouksia kuin muilla.

Erilaisia elämiä

Lähes kuukausi on saatu olla ihan vain kotona, kaksistaan. Ei pitkiä erossa olo aikoja tai toisen reissaamisia. Minä olen nauttinut, että on saatu elää arkea. Ja sitten se toinen on tylsistynyt ja tuskastunut, että on pitänyt olla pelkästään toimistolla. Ei ole päässyt kentälle, näkemään ihmisiä vaan on pitänyt tuijottaa paperikasoja.

Liian erilaisiako?

Eihän se tarkoita, että olisi minuun kyllästynyt, ei ollenkaan. Mutta niinkin minä voisin sen naisten aivoissani kääntää. Kyllästyy minun kanssani kaksin kotona, ei saa tyydytettyä kaikkea seikkailun haluaan. 

Eihän se sitä tarkoita, enhän minä ole yhtä kuin työt. Ja ensi viikolla se taas lähtee, pääsee pois toimistolta. Alkaa minun ikävä ja yksin nukutut yöt. Muistankohan minä edes enää, että miten niitä sellaisia eletään?

Elämä on kuolemista

Olen käyttänyt viimeiset viikot selviytymiseen, unohtanut itseni.

Nytkin pitäisi kirjoittaa sanoja jostakin, josta en saa yhtään kiinni.

Sehän on kuin elämäni lyhyesti tiivistettynä. 

Tämä päivä ei koskaan edes valjennut, ja nyt se jo alkaa hämärtää.

Melkoisen tasapaksua, elämä ja ajatuksenkulku.

Miten jaksaa enemmän syksyn harmaassa?

Ajattelin, että tällä lomaviikolla voisin kokeilla tehdä uusia ruokia, ehkä leipoakin jotain. Että lomalla olisi sellaiseen aikaa, kun koulun jälkeen sitä harvoin jaksaa. Mutta entäs sitten, kun ei jaksa lomallakaan?

Epäonnistunut olo, mihin on mennyt kaikki se aika, joka piti vapautua asioiden tekemiseen kun koulua ei ole. En tosiaan tiedä, mutta ainakaan en ole tehnyt niitä asioita joita ajattelin ja nyt on jo torstai.

Olen yrittänyt lukea tenttiin, ja aivoihin sattuu. Erehdyin katsomaan loman jälkeistä kouluelämää ja voin kertoa, että eipä olisi tosiaan kannattanut. Nyt sattuu niihin aivoihin vieläkin enemmän.

Kävinhän minä tällä viikolla elokuvissa katsomassa Mielensäpahoittajan ja tänään siskon kanssa synttärikahveilla. Ei kai sitä kokkaamista ja leipomistakaan kannata väkisin tehdä, jos se ei tunnu juuri tällä hetkellä sitten kuitenkaan juuri sille oikealle. Ehkä vielä joskus jaksan tehdä niitäkin asioita.

Olen vaipunut jonkinlaiseen syksyn harmauden vaippaan, enkä tiedä miten tämän kuplan voisi puhkaista. Miten jaksaisi saada ajatukset konkreettiseksi toiminnaksi, niin ettei kaikki suunnitelmat jäisi vain ilmaan leijuviksi ajatuksiksi? En tiedä, mutta jos te tiedätte, niin kertokaa.

Hej på dig

Pitäisi lukea ruotsin tenttiin, mutta miksi se ei ikinä silloin innosta kun pitäisi? 
Tänään paistoi aurinko, puissa on keltaiset lehdet, linnut ovat alkaneet tehdä matkaa etelään. On syksy, ja maailma täynnä uusia mahdollisuuksia.

Tänä syksynä minun piti opiskella venäjää, vaihdoin kansalaisopiston kurssit ja kaiken ns kivan siihen, että tekisin jotain hyödyllistä. Ja sitten peruin senkin venäjän kurssin. Ja nyt ei ole niitä kivojakaan kursseja ajanvietteenä. Tosin mainosten jakamisessa tuntuu olevan kurssia kerrakseen. 

Ehkä voisin kirjoittaa postauksen mainosjakajan tähtihetkistä, kun kerta kirjoitin kahvilatyöntekijänkin huippuhetkistä. Ehkäpä, ehkä.

Valoja ikkunan takana

Tuntuu, että olin jo ehtinyt unohtaa millaista se on, kun maailma ikkunan takana muuttuu pimeäksi. Alkoi hämärtää ja minä odotin, että milloin syttyvät katuvalot. Tuntuu, että siitä on niin kauan kun viimeksi meillä on ollut pimeys. Vaikka miksipä siitä olisi yhtään sen kauemmin kuin muinakaan vuosina.

On tullut pimeys, on tullut syksy. Hetken luulin jo hukkuvani syksyyn, niin kuin aina ennenkin. Sitten lensin hetkeksi aurinkoon ja tällä hetkellä on niin paljon helpompi hengittää. Siitäkin huolimatta, että maailma ikkunan takana on pimeä. 
Oikeastaan aika kaunis, kaikissa valoissaan.

Tarve olla aina ajoissa

Minulla on sisäänrakennettu tarve olla aina ajoissa ja pysyä aikataulussa. Koulujuttujen deadlinet on pyhiä ja lisäajan pyytäminen tehtävien tekemiseen on jonkinlaista utopiaa. Ja sitten minä lähdin kesken kouluviikon ulkomaille. En ollut paikalla silloin kun oli deadlinet. Jouduin jättämään tehtävien palautukset reissun jälkeiseen elämään. Eikä maailma edes kaatunut. Tai pysähtynyt. Tai loppunut. Ja tehtävätkin on nyt sitten tehty.

Tiedän, että pitäisi osata hieman hellittää. Että ei ne deadlinet ole oikeasti niin kiveen hakattuja, että ei kukaan opettaja oikeasti halua että niitä tehtäviä tehdään oman jaksamisen äärirajoilla. Mutta miten vaikeaa se voi olla myöntää, että ei ehkä pystykään määräajassa tekemään kaikkea, että resurssit ei vain riitä. Pitäisihän niiden nyt riittää, riittäähän ne kaikilla muillakin (ei muuten edes riitä, kaikilla muillakaan). 

Muistaisinkohan minä tästä eteenpäin, että jos tuntee hukkuvansa, niin silloin pitää uskaltaa pyytää lisäaikaa?

20 astetta vähemmän lämpöä

Tuntuu etten ole kirjottanut aikoihin, ja se on varmaan myös ihan totta etten ole. Palattiin eilen Rodokselta, mies lähti saman tien maailmalle, minä jäin tänne rästissä olevien koulujuttujen ja hemmetin pitkien koulupäivien kanssa. Arki iski taasen kerralla päin näköä, niin kuin sillä taitaa olla tapana. 

Silti kaikki on aika hyvin tasapainossa. Koulutehtävät ei juurikaan lisääntyneet sillä välin, mutta ne entiset kummitteli koko viikon takaraivossa (kummittelevat edelleen). Tällä hetkellä tuntuu, että ehkä selviän. Ennen reissua luulin hukkuvani.

Reissussa oli aurinkoa ja lämpöä. Merivesikin 27 asteista. Kreikka on melkoinen paratiisi hiekkarantoineen ja sinisine merineen. Nautin kovin. Eilen nauratti astua ulos lentokoneesta, lentokenttä lainehti vedestä ja hyvä ettei kenkä hörpännyt vettä. Että sellainen kotiinpaluu oli se. 

Ensi viikolla aurinkoon

Ensi viikolla lennän aurinkoon.
Unohdan koulun, jätän taakseni kaikki deadlinet ja tehtäväkasat.
Hetkeksi unohdan velvollisuudet, kaiken tämän velvollisuusryöpyn keskellä.
Minä vain otan ja lähden.
En tiedä onko se vapauttavaa, vai ihan hemmetin pelottavaa.

Mutta ainakin toivon, että siellä ollessani osaisin ihan vain keskittyä siellä olemiseen. Pystyisin unohtamaan siksi aikaa koulun ja stressin. Ihan vain nauttisin lomasta.

Tänään sataa, vähän vähemmän

Niin kovin hauras, juuri tällä hetkellä.

Kyyneliä poskilla, onko mieleni nyt sitten luovuttanut?
Luovuttanut painoaan, huoliaan, jonkun toisen korville.


En tiedä miten tästä pitäisi jatkaa, 
ajattelin kerrankin olla vahva, 
haastaa itseäni.


Nyt yksitellen karsin pois kaiken,
karsin pois ylimääräiset,
koska ei minusta ole sellaiseen.

En vieläkään opi yhtään venäjää,
tai osaa tienata rahaa samalla kun opiskelen, 
eikä käteen jää mitään.

Kaikki on ok

Kesä alkaa olla virallisesti ohi, vaikka olenkin kyllä väittänyt sen loppuneen jo kolme viikkoa sitten. Mutta nyt se on ainakin oikeasti ohi. Illat viilenevät ja pimenevät, kohta saa taas turvautua villasukkiin ja lapasiin. Mietin myös sitä millaista tulee mainosten jakamisesta, kun se ihan varmasti täytyy tehdä pimeässä. Talvella toisinaan ehkä myös liukkaassa kelissä. Jos en kolaroi autoa varmemmin johonkin, niin todennäköisesti liukastun ja telon itseni.

Kahden viikon päästä tulee taas irtiotto arjesta. Sen pitäisi ehkä tuntua hyvälle, rentouttavalle. Viikko auringossa, meren äärellä. Lähinnä se ahdistaa, koska mitä kaikkea sen viikon aikana ehtiikään tapahtua koulussa ja sitten lomalta palattuani hukun kahta pahemmin kaikenlaiseen. Ei sitä pitäisi niin ajatella, mutta siltä se tuntuu. 

Tavallaan minulla on kaikki ihan hyvin, tavallaan olen ihan rikki. Enkä minä tiedä kummasta kertoisin, kun ihmiset kysyvät että miten minulla menee. Menee miten menee ja siinähän se, menee.

Saako sen sanoa ääneen, että koulu ei tunnu pelkästään hyvälle?

Kirjoitin sen eilen sähköpostiin, sinne se tuntui turvallisemmalta laittaa kuin tänne. Olen ehkä jollain tasolla kironnut sitä myös ääneen, mutta vain sellaisten ihmisten kuullen jotka sen jollain tasolla voivat ymmärtää. Eilen kuitenkin osasin pukea sen sanoiksi sillä tavalla kuin en ennen ole osannut. En nimittäin ihan oikeasti haluaisi, että se tuntuu tältä. Haluaisin tykätä ja nauttia, haluaisin pystyä sanomaan että tämä on nyt juuri sitä mitä olen elämältäni aina halunnut. 

Mutta oikeasti, rehellisesti, koulu tuntuu tällä hetkellä lähinnä murskaavalta. En haluaisi että se tuntuu niin kamalan raskaalle ja itkettävälle, mutta kun sille se nyt vaan silti tuntuu. Enkä tiedä kuuluuko se asiaan, kuuluuko sen olla näin. Vai pitäisikö asialle yrittää tehdä jotain. 

Jollain luennolla opettaja totesi, että jos joku asia ei tunnu hyvälle niin sitä ei silloin tarvitse tehdä. Okei kyse oli luovasta prosessista, ei niinkään kaikesta elämässä. Mutta jos minä jättäisin tekemättä kaiken mikä ei tällä hetkellä tunnu hyvälle, en minä opiskelisi enää ollenkaan. 

Ja miksi minä sitten edelleen jatkan? 

Koska pelkään elämää ilman rutiineja. Nyt on toisaalta turvallista, on jotain mikä pitää yhteiskunnan tyytyväisenä. Siksi minä jatkan, taistelen ja itken. 

Missä ikinä oot, niin ethän unohda minua?

Voinko laulaa ääneen parvekkeella Pariisin kevättä?

Voinko sekoittaa minttuviinaa ja kokista keskenään? 

Voinko taas lähteä Joensuun yöhön jos olin siellä eilenkin, ainakin melkein?

Voiko joka perjantai ottaa viiniä siksi, että koulu laittaa mielen vaatimaan sitä?

Voisinko olla luova, kaikesta väsymyksestä huolimatta?

Voinko tunkea lisää mainoksia ihmisten postilaatikoihin, jos ne on jo niin täynnä että kansi ei mahdu kiinni?

Onko mainosten jakaminen postilaatikoihin, kuin roskapostin lähettäminen sähköpostiin?

Kaikkea tätä on elämä

Palasimme lauantaina, silloin vielä lämpimään, mutta nyt jo kovin viileään ja syksyiseen suomeen. Kerralla, rytinällä, palasin takaisin kaikkeen siihen mitä on oikeasti elämä. Olihan se kai koko kesän vähän niin kuin katkolla. Nyt on taas koulua, ihmisiä ja ennen kaikkea niitä vaanivia deadlineja.

Kahden viikon poissaolon jälkeen kaupungissa odotti ovella järjetön lehtikasa. Jääkaapissa käyneen perunasalaatin haju ja takaseinään kiinni jäätynyt kurkku. Pöydillä sipsipusseja, karkkipussi ja pieni minttuviinapullo. 

Tuntuu sekavalta, olla taas tässä. Kaiken tämän keskellä. Enkä minä ehtinyt edes tästä reissusta toipumaan, kun joku jo intoili siitä reilun kuukauden päästä koittavasta seuraavasta matkasta. Niin kovin liikkuvaista on elämä.

Ensimmäiset syksyajatukset

Tekisi mieli kirjoittaa, että kesä alkaa olla kääntymässä kohti loppuaan. Toisaalta en tiedä saako vielä sanoa niin? Heinäkuuta on kuitenkin jäljellä viikko ja eihän se elokuukaan vielä varsinaisesti ole syksykuukausi. Mutta siltähän se silti tuntuu, kun se tuo tullessaan koulun alun ja arjen.

Olen tänä kesänä kartuttanut kuvapankkiani melkoisen ahkerasti. Toivottavasti myös reissussa jaksaisi kulkea kameran kanssa. Viime vuonna kuumuus söi aika paljon kuvausintoa. Eilen puhuttiin siitä miten vietetään reissussa viikonloppu Amsterdamissa. Se ei kuulosta ollenkaan huonolle ajatukselle.

Tämä hiostava kuumuus voisi kyllä jo loppua, tai ainakin sisätiloihin toivoisi viileämpiä tuulia. Ei siinä, uhmasin plus kolmeakymmentä ja paistoin mustikkamuffinseja. Niistä tuli hyviä ja nyt lämpötila on kolmekymmentäyksi. 

Kesäreissu

Viikon päästä maailma taas odottaa meitä. Se ottaa vastaan hurjan lämpimillä keleillä (ainakin ennusteiden mukaan) ja aurinkoisella ilmeellä. Tuntuu, että olen taas unohtanut miten niin pitkään reissuun pakataan tavaraa mukaan. Onneksi mennään autolla, joten sinänsä tavaraa mahtuu kyllä mukaan.
Tällä hetkellä meillä on varattuna laivamatkat maailmalle ja takaisin, sekä ensimmäisen yön yöpyminen Roskildessa. Sen jälkeen on vielä kaikki mahdollisuudet avoinna.

Ennen reissuun lähtöä pitäisi kuitenkin vielä tehdä niin hurjan paljon kaikenlaista, että en tiedä miten se kaikki mahtuu yhteen viikkoon. Olisi yhdet synttärit juhlittavana ja siinä välissä muutakin elämää elettävänä. 

On silti kivaa lähteä, vielä ennen kuin alkaa taas arki ja kouluelämä. Sitä riittääkin sitten taas elettäväksi ihan kyllästymiseen asti. 

Painomuste sormenpäissä

Sormenpäät painomusteessa ja aivoissa keskittymisen aiheuttama väsymyksen tunne. Mietin voisiko minunkin elämääni joskus tulla asioita ilman, että ne tullessaan vievät kaiken energian mukanaan. Sillälailla kuin huomaamatta tulisivat osaksi elämää. Eivät tullessaan aiheuttaisi mahdotonta ahdistusta ja stressiä.

Sitä minä tänään mietin ja tulin siihen tulokseen, että tuskinpa. Tuskinpa vain koskaan pääsen tästäkään ominaisuudesta eroon. Kaikkea sitä joutuu elämässään hyväksymään ja kestämään.

Täytyy vain antaa itselleen aikaa oppia. Mutta olisihan se mukavaa jos edes joku asia joskus, ei aiheuttaisi päässäni kolmatta maailman sotaa.

Että huominen riittäisi

Kun nukut, mutta sitten kuitenkaan et.
Silmien takana vilisee kokonainen maailma, vieläkin sekavampi kuin se mitä päivisin todellisuudeksi kutsutaan.
Takerrun kiinni siihen ainoaan, joka tuntuu todelliselta.
En osaa sanoittaa sitä, miltä minusta tuntuu.
Takerrun kiinni hiljaisuuteen välissämme.
Ajattelen sinun olevan jossain etäällä, kilometrien päässä minusta.
Rikon hiljaisuuden, kysyn mitä mietit.
Kerrot sanoja huomisesta, ja minä toivon että se riittäisi minullekkin.
Että meillä olisi huominen ja se riittäisi.

Herkän lapsen mieli

Kun olin pieni, teki kirjosieppo yhtenä kesänä pesänsä meidän autokatoksen lampun päälle. Se ei ollut kovin otollinen paikka pesälle ja lopulta sieltä alkoikin sitten poikaset tippua keskelle pihaa. Muistan miten niitä yritettiin jotenkin nostaa takaisin sinne pesään, mutta ei se tainnut kovin hyvin onnistua. Ja sitä minä sitten itkin yhden kokonaisen kesäyön, että kun ne poikaset kuolee. Että ne liiskaantuvat, tai että emo ei enää ymmärrä ruokkia niitä, että joku kettu käy syömässä ne pienet ja puolustuskyvyttömät. Kuulin varmaan miten aikuiset mietti näitä kaikkia mahdollisia vaihtoehtoja, ja imin ne sitten mieleni sopukoihin aiheuttamaan pelkoa. Muistan, että itkin niin kovin lohduttomasti, enkä meinannut rauhoittua millään. 

Voisinpa halata sitä pientä ja lohdutonta, luvata että kyllä se maailman tuska iän myötä helpottaa. Mutta eihän sellaista voi mennä lupaamaan, joka ei toteudu. Ei ole helpottanut tuska ja se sama herkkyys asuu minussa edelleen. 

25

Kun olin täyttänyt 20, ajattelin, että lakkaan laskemasta. Että olisin siitä eteenpäin aina vain 20 ja jotain vuotta vanha. Että mitä sitä turhaan enää laskemaan, iän lisääntymisen ajatteleminen aiheutti lähinnä ahdistusta.

Tänä vuonna ikäni on kuitenkin taas viidellä jaollinen ja sellaisten lukujen säännöllisyys saa mieleni tyyntymään. Tällä hetkellä on ihan ok olla 25, ja tulevat vuodet voin pysyä sen ikäisenä.

Tähän ikään mennessä olen taas yhtä mansikkakakkua rikkaampi ja omistan vihdoinkin kunnollisen paistinpannun. Ne on ne elämän pienet ilot.

Kaipuuta takaisin huolettomuuteen

On olemassa ihmisiä, jotka muistavat minut yhä lähes kaksikymmentä vuotta nuorempana.
Joka kerta ne hämmästyvät siitä miten olen kasvanut ja muuttunut, toteavat että eipä sinua ehkä enää edes olisi tunnistanut.
Niissä mielissä olen yhä ja edelleen alle kouluikäinen.

Ja niin minä itsekin usein toivoisin yhä ja edelleen olevani.
Ei olisi kaikkea tätä vastuuta, ei elämän tuskaa ja maailman painoa harteilla.
Ensimmäisen kerran ymmärsin lapsuuden jäävän taakse kun täytin 16.
Siitäkin on jo ihan liian monta vuotta.

En tiedä pääsenkö tästä koskaan yli, kaipuusta lapsuuteen ja kaikkeen siihen entiseen. 
Ja jos en pääse, niin täytyy vain oppia elämään sen kanssa.

Narukauppiaan vaimo

Elämästä inspiroituneena aloin pohtia, että pitäisiköhän vaihtaa blogin nimi. Korkeimpana uusien nimien ehdotuslistallani on "Narukauppiaan vaimo". Vaikka enhän minä vielä mikään vaimo ole, mutta toisaalta narukauppiaan tyttöystävä ei ole läheskään yhtä myyvä pituutensa takia. 

Se narukauppias karkasi taas maailmalle, on siellä kokonaisen viikon. Mutta onneksi jo tällä viikolla on taas mansikkakakku aika ja sain jo tänään äitin ostamaan synttärilahjankin. Toivomukseni mukaan sain uuden paistinpannun. Jep, toivoin lahjaksi paistinpannun. En tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa, sen verran käytännöllisiksi ovat lahjatoiveet viime vuosina muuttuneet.

Mutta en minä nyt ehkä tosissaan sitä blogin nimeä ajatellut muuttaa. Perjantaina kuitenkin leivotaan mansikkakakku, perinteen mukaan. Siitä perinteestä minä haluan pitää kiinni.

Tanssimme häitä

Oltiin viikonloppuna juhlimassa tämän kesän toisia häitä. Tällä kertaa ne oli kuitenkin sillä tavalla erilaiset, että morsian oli ystäväni ala-aste ajoilta asti. Se teki tilanteesta vielä jotenkin hienomman, ja ymmärsin miten suuri kunnia oli saada tuollainen kutsu. Saimme olla mukana todistamassa ikimuistoista ja onnellista päivää. Se herättää suurta kiitollisuutta. 

Siellä me juhlimme hääparin onnea. Vieraiden joukossa oli sellaisia naamoja joita en ole nähnyt vuosiin, mutta jotka kuitenkin herättivät sellaista tuttuuden ja turvallisuuden tunnetta, että en  sellaista osannut etukäteen odottaa.

Ei sitä ehkä silloin ala-asteella, liikuntatuntien hiihtoreissuilla, osattu ajatella että joskus edessä olisi tällaisiakin päiviä. Että joku päivä tanssittaisiin toistemme häitä, yli kymmenen vuoden jälkeen. Ja se kai on elämässä parasta, että aina se osaa yllättää.

Juhannusjuttuja

Juhannus oli kovin työntäyteinen tänä vuonna. Se alkoi torstai-iltana ruohon leikkaamisella. Perjantaina löysin itseni traktorin kauhasta läiskimästä punaista väriä navetan seinään. Sunnuntaina taas sipistelin valkoisella kaiteita sun muita.

Juhannuksena oli kuovuhaa juomaa, hyvää ruokaa, viiniä. Oli ympärillä ihmisiä, joihin minut yhdistää oikeastaan aika ohut, mutta silti kovin voimallinen side. Edelleen se hämmentää toisinaan, kun mietin paikkaani siinä sen kuvion keskellä.

Tapasin myös ihmisiä, jotka eivät voivotelleet kesän työttömyyttäni. "Vautsi, ihan mahtavaa", ne totesivat kun kerroin, että minulla on vain ja ainoastaan lomaa, eikä minkäänlaista työpaikkaa tälle kesälle. Olisipa sellaista suhtautumista enemmän, koska tämähän on vain yksi kesä näiden loppumattomien kesien jonossa.

Kesä, eikä mitään tekemistä

En saanut kesätöitä ja siitä johtuen olen vain koittanut saada näitä kesäpäiviä jotenkin kulumaan. On oikeastaan vähän surullista huomata, miten tämän ikäisenä ei enää osaakaan nauttia monen kuukauden kesälomasta. Sitä vain kaipaisi jonkinlaista rutiinia ja rytmiä elämäänsä. Sitä kokee paineita ja paheksuntaa (ainakin luulee kokevansa) kun viettää kesänsä ihan vain lomaillen. Tämä saa todellakin kaipaamaan lapsuutta ja sitä, kun kesäloma ei koskaan tuntunut liian pitkälle. Eikä siihen koskaan kaivannut mitään sen enempää. Osaisipa sitä vieläkin olla, ihan vain olla. 

Ja sitten kun valittaa, että ei ole mitään tekemistä tietää koko ajan mielessään että olisihan sitä. Aina voisi esimerkiksi siivota, kaapeista voisi pyyhkiä pölyjä, uuniakaan en ole pessyt kertaakaan niiden vuosien aikana mitä olen tässä asunnossa viettänyt. 

Aikuisuus on tylsää, ihan oikeasti, niin hemmetin tylsää.

Kaunista sanahelinää

Luin jostain, että pitäisi sanoa useammin ääneen, että rakastaa toista. Kun ihmisellä kuitenkin on tarve kuulla olevansa rakastettu ja tärkeä. Joillekkin ihmisille se on kuitenkin vaikeaa sanoa ääneen, eikä kaikki ehkä koskaan elämänsä aikana sano niitä sanoja. Ja siksi rakkauden voi löytää myös teoista. 

Kun se toinen laittaa pyöräni keväällä ajokuntoon, tarjoilee aamulla kahvia, pitää kädestä iltalenkillä, tulee hakemaan kaupunkiin porukoilta, ottaa illalla kainaloon, pyytää minua kanssaan jonnekkin, haluaa viettää kanssani aikaa eikä kyllästy siihen... Olen minä sen ääneen sanottunakin kuullut, mutta kivaa se on löytää myös teoista.

Olen toisaalta myös saanut elämäni aikana todeta sen, että pelkät sanat eivät todellakaan riitä. Voihan sitä kertoa vaikka joka päivä rakastavansa, mutta jos loppujen lopuksi ei ole valmis minkäänlaisiin tekoihin tulee sanoista lopulta pelkkää sanahelinää.
Että mieluummin minä kuitenkin otan enemmän tekoja ja vähemmän sanoja, kuin että saisin pelkkiä sanoja ilman minkäänlaista todistetta teoissa.

Parisuhteen määrittävä voirasia

Kolme vuotta sitten olin ekoja kertoja yötä asunnossa, jossa nykyään hengailen sujuvasti myös itsekseni. Vastapäätä istui vielä aika vieras ihminen, ja sitten se ihminen ilmoittaa ekalla yhteisellä iltapalalla, että miten voirasiasta kuuluu ottaa voita. 

Naurahdin ääneen, koska itse en olisi koskaan ikinä missään tilanteessa alkanut neuvoa moista kenellekään. Ja silti muistin elävästi, miten muutama vuosi aiemmin olin nähnyt kuinka isosiskoni opetti tulevalle miehelleen miten sitä voirasiaa kuuluu käsitellä. 

Jälkeenpäin olen miettinyt, että olisi kai sitä voinut tuostakin mielensä pahoittaa ja suhde olisi jäänyt siihen. Että minua ja tapojani toimia ei saa kukaan kontrolloida. Okei, onnekasta oli toki että itselläni on samanlainen suhde voirasioihin enkä siinä joutunut omasta toimintatavasta luopumaan.

Siinä asiassa ei jouduttu kompromissia tekemään, mutta onhan tässä vuosien aikana saanut niitäkin erilaisuuksia huomata.

Ja, huolimatta kaikista niistä erilaisuuksita, tässä me nyt sitten edelleen ollaan, jaetaan yhteinen voirasia, ja meillä ei vieläkään sinne kaivella kuoppia, vaan voirasia pidetään tasaisen sileänä pinnaltaan. 

Se voi kuulkas olla pienestä kiinni parin muodostuskin, vaikka sitten siitä voirasiasta.

Turhaa hysteriaa

Asioita, jotka voivat mielestäni ihan hyvin koitua kuolemaksi...

- Sormeen menee tikku, eikä edes kovin syvälle. Tulee verenmyrkytys, sormi tulehtuu.
- Oma kynsi raapaisee jalkaan syvän naarmun kylpylässä ja likainen uima-altaan vesi menee haavaan. Haava tulehtuu, jalka menee kuolioon.
- Näen keltaisia pisteitä, tai muuten värikkäitä palloja. Silmissä vikaa, sokeutuminen.
- Kaadun pyörällä ja nilkka vääntyy. Jalka menee kuolioon, koska se on ihan musta.

Välillä tuntuu siltä, että jollakinlailla en ole ehkä vieläkään ihan täysin löytänyt tasapainoa elämästäni. 

Ei huolta huomisesta

En tiedä onko se hyvä vai huono, että yksin ollessa tuntuu koko maailma kaatuvan ja sitten taas ihan vain sen toisen äänen kuullessaan sitä tuntee taas kaiken olevan raiteillaan. Ainakin se tekee elämästä hemmetin raskasta, varsinkin kun niitä yksinolohetkiäkin on enemmän kuin muutama.

Olen elänyt sellaista yhdenlaista vuoristorataa, olen ajatellut näiden päivien aikana miljoonia kertoja että minua pelottaa. Pelottaa enemmän kuin mikään ikinä ennen. Ja sitten olen kertonut itselleni mistä kaikesta olen jo elämäni aikana selvinnyt, että ei kai tämä nyt voi sen kummempaa olla.

Pitäisi kai kääntää se päässään toiseen suuntaan. Että ei pelota, että ei siinä mitään sen kummempaa. Eikä siinäkään mitään vaikka maailma hetkeksi kaatuisi, kyllä se sitten kuitenkin ajallaan jatkaa kulkuaan. Että ei syytä pelätä, että ei ole mitään hätää. Niin pitäisi itsensä laittaa ajattelemaan.

Punainen osoitekirja

Sofia Lundbergin Punainen osoitekirja oli mukaansatempaava ja kauniisti kirjoitettu. Kielikuvat olivat eläviä, mutta onneksi asioita ei jätetty liikaa arvailujen varaan. Silti kirja oli, ainakin minulle, vähän liian imelä ollakseen totta. Itkin toki lopussa (olen kyllä viime päivinä itkenyt muutenkin vähän kaikelle), mutta hieman mieleen tuli kuitenkin The Notebookin yltiöromanttinen lopetus. 

Rakkaus on ihanaa, rakkaustarinat on ihania, mutta onneksi Punainen osoitekirja oli paljon muutakin. Tarina kulki eteenpäin vaivattomasti ja vaikka tarinassa paljon ihmisiä olikin ei niiden muistaminen tuottanut ongelmia. Punaisen osoitekirjan alkuteos on tosiaan ruotsinkielinen ja ehkä jonain päivänä voisin lukea sen uudestaan ruotsiksi.

Punainen osoitekirja on ehkä kuitenkin vahvasta lopetuksestaan huolimatta elämäntarina, ei niinkään pelkästään rakkaustarina. Kirja kertoo Doris Almin elämäntarinan hänelle tärkeiden ihmisten kautta. Ainakin itse tykkäsin kirjan rakenteesta, joka vaihteli nykyhetken ja menneisyyden välillä. Kirjassa on myös useampia tasoja, ja ainakin loppu sai minut miettimään, että olenko minä rakastanut tarpeeksi. Ja jos olen, niin ketä.

Kyyneleet kuin sade

En ole oikein tasapainossa, mieleni ei ole.
Näin äsken ulkona niin söpön mäyräkoiravauvan, että sydämeni halusi sulaa. Ja silmäkulmissa poltteli kyyneleet.
Eilen autossa, käsi reidelläni, radiossa soi Jai Ho, silmänurkissa ulos pyrkivät onnenkyyneleet. 

Ja sitten taas ääripäänä tunteet epäonnistumisesta, huonoudesta, riittämättömyydestä. Ja kyyneleitä, niitä loputtomia kyyneleitä.

Puhdistaisiko itkeminen, ihan kuin kunnon vesisade voisi puhdistaa ulkona olevan maailman.

Jonkinlaista arkea

Eilen mietin, että en pelkää arkea. Että ei elämän tarvitse aina olla juhlaa, ollakseen hyvää. Mutta kyllähän se silti aina vähän aiheuttaa ahdistusta ja kummastusta palata takaisin täällä vallitseviin kuvioihin.

Yhtäkkiä ei ollakaan yhdessä, toinen siellä ja toinen täällä. Ja koska on kesä, ei minulla edes ole arkea johon palata. Toisin kuin sillä toisella. Olen minä silti yrittänyt keksiä itselleni arkea, pitää itseni kiinni normaalissa elämässä. 

Kävin syömässä uunimakkaraa ja juomassa sitä surullisen kuuluisaa pahaa kahvia. Olihan siinä sellaista vuoden aikana arjeksi muodostuneen elämän tuntua.

Itsenäisyyden pelkoa

Näen ihmisiä kahviloissa, ravintoloissa, kylpylän saunassa, aivan arkisissa tilanteissa. Ja jostakin syvältä minusta kumpuaa tunne, jolla ei ole nimeä. 
Miksi minä tunnen surua, kun näen ihmisiä syömässä? Mitä surullista on siinä, että jokaisen meistä täytyy monta kertaa päivässä täyttää mahansa ruualla? Mitä surullista siinä, että ihmiset etsivät onnen hetkiä ja kokemuksia vierailemalla kylpylöissä? Haluavat nauttia ja rentoutua. 

Se on sellainen selittämätön tunne, joka valtaa minut, eikä minulla ole sille nimeä. En itsekään tiedä miksi se tulee tai mikä sen aiheuttaa. Mitä niin surullista on minun mielestäni elämän arkisissa asioissa? Siinä, että kylpylässä on pieni lapsi ja minä tiedän että ei se isona edes muista olleensa kyseisessä paikassa. Tiedän, että minuakin on pienenä kuljeteltu vaikka ja minne. Valokuvista olen sen nähnyt. Mutta enhän minä sitä voi muistaa.

Hetken, siinä kaiken keskellä, minä ikävöin lapsuutta ja niitä koko perheen yhteisiä kylpyläreissuja. Nyt on vain minä yksin naisten puolella ja se toinen jossain siellä miesten puolella. Kohtaamme altaalla, kohtaamme pukuhuoneiden ovien ulkopuolella. Mutta siinä välissä meillä on vain itsemme.

Ehkä se tunne on juuri sitä, miten me kaikki olemme oikeasti täällä maailmassa yksin. Kukaan ei voi täysin tuntea, eikä nähdä meitä. Lopulta itse täytyy jokaisen osata itsestään huolehtia. 

Ravistettava ennen käyttöä

Loma ei ole ollut vielä viikkoakaan ja jo nyt tuntuu siltä, että tässä kaikessa on jotakin viallista. 

En osaa käsitellä sellaista asiaa, kuin loma. Mitä sen kuuluisi olla tai pitää sisällään.

Onneksi huomenna matkustan päivän kohti päämäärää ja ainakin siinä voin vain olla. Ei tarvitse olla sen enempää, siinä hetkessä. 

Huomenna viikonlopuksi Hämeenlinnaan kylpylälomalle rakkaan kanssa. Voisi kai se elämä huonomminkin olla.

Ja minä en kaipaa mitään

Elämässä on alkanut eräänlainen radiohiljaisuus, kai sitä voisi kesälomaksikin kutsua. Tähän mennessä loma on ollut hellivää lämpöä iholla ja maailma täynnä aurinkoa. Toisaalta eihän sitä vielä ole ollutkaan kuin yksi kokonainen päivä. 

Toivoisin tältä kesältä niin paljon, että ei sellaista kai pitäisi edes haluta. Kun minulta tänään kysyttiin, että mitä tein viime kesänä, en todellakaan muistanut yhtään mitään. Mustan käyneeni mökillä kerran ja siinähän sitä jo onkin. Voisinkohan tähän kesään keksiä enemmän erilaista sisältöä?

Jotain sellaista, jonka ihan varmasti muistaisin ainakin vielä ensi kesänä. 

Telepaattisia yhteyksiä

Kirjoitin eilen SciFestista, kuitenkaan sitten avaamatta oikeastaan yhtään sitä mikä hemmetti edes on SciFest. Se kun ei ehkä kaikille sano noin sanana yhtään mitään. Siihen on kuitenkin syynsä. Olen oikeastaan niin täynnä SciFestia, sanana ja muutenkin, että en jaksa kirjoittaa siitä yhtään sen enempää. En jaksa avata sitä sanaa, selittää sen takaisia koukeroita. Se vain on ja huomenna se on täällä.

Toisinaan se on vähän jopa harmi, että ei jaksa enää kertoa elämänsä asioista muille. Kun sitä itse on päivät tekemisissä niiden kanssa, on toisinaan äärettömän raskasta selittää kavereille, tai vaikka sitten miehelle, että mitä siellä kouluelämässä tällä hetkellä tapahtuu. Joskus toivoisi, että kaiken voisi kuitata yhdellä sanalla ja toinen tietäisi heti, että missä mennään. Valitettavasti ainoat ihmiset, joille kaiken voisi niin helposti kertoa, on ne joiden kanssa opiskelee.

Ehkä vielä joskus ajatuksensa voi lähettää toiselle telepaattisesti, ja silloin ei enää tarvitse selittää mitään. Toinen voi sitten sieltä ajatuksista lukea, että miten se elämä juuri tällä hetkellä kohtelee.

SciFest tulee

Ylihuomenna on SciFest. Sitä varten on tehty töitä helmikuusta alkaen. Koko kouluelämä on ollut yhtä SciFestia moneen kuukauden ajan. Ja nyt sitten torstaina on se hetki, jota varten on elämää eletty. Kaikesta epäilystä huolimatta edelleen on kavereita ja mielenterveyskin tallella. 

SciFestissa meistä tulee jonkun asian ammattilaisia. Me tiedämme asiasta eniten ja kerromme siitä niille pienille koululaisille. Se on aika jännittävää, koska yleensä en ole tottunut olemaan se huomionkeskipisteenä oleva, tilannetta hallitseva ihminen. Miten sellainen rooli sitten oikein otetaan haltuun? Miten pidetään kurissa 10 lasta ja tilanne kasassa? Torstain ja perjantain jälkeen minä ehkä tiedän paremmin.

Paljoa en vielä tiedä siitä millaista on olla SciFestissa, mutta sen tiedän jo nyt että väsymys tulee olemaan suuri. Perjantaina saattaa jo ehkä vähän itkettää, ja siinä vaiheessa täytyy miettiä niitä keinoja joilla saa pidettyä itsensä kasassa. Vaikka vähän pelottaa, niin silti hyvillä mielin ja odottavana kohti tätä haastetta.

Tällaisena kesäyönä

Minulla on ristiriita kesän ja talven välillä. Toisaalta saan hurjasti energiaa siitä kun päivät pitenevät ja valo lisääntyy. Se laittaa mieleni seikkailemaan ja sisäisen kesäihmiseni heräilemään. Mutta sitten toisaalta inhoan valoisia öitä, sitä että kun yrität mennä nukkumaan on ihan liian valoisaa. 

Ja niinä hetkinä alan kaivata syksyn ja talven pimeitä iltoja. Kun voi itse tuoda valoa maailmaan kynttilöillä tai koristevaloilla. Voi piiloutua pimeyteen ja nukahtaa turvassa sen keskellä. Ja sitten taas kuitenkin se pimeys vie minusta kaiken energian. Tekee elämästä selviytymistä, laittaa minut raahustamaan eteenpäin pelkkänä tyhjänä kuorena. 

Voisinko saada kesän valon kaikkiin päiviin ja talven pimeyden kaikkiin öihin. Vaikka täytyykin myöntää, että onhan niissä valoisissa kesäöissä tietysti oma taikansa. 

KAAOS

Jos minun pitäisi kirjoittaa omin sanoin mitä on elämä, se olisi yhtä kuin kaaos.
Törmäsin kaupungilla moneen, miten voi toinen tuntua tutulta ja halaus luonnolliselta vaikka viime kerrasta on useampi vuosi?

Ja vielä oudommaksi tilanne meni, kun löysin itseni asettelemasta pipoa tuntemattoman selkärepussa kannossa olevan lapsen päähän. Lapsi oli kyllästynyt hattuunsa, eikä äiti sitä itse saanut takaisin lapsen päähän.

Olen taas kuunnellut SMG:tä, enkä tiedä voiko näitä lauluja koskaan kuunnella puhki. Voiko niihin kyllästyä, voiko ne joskus lakata koskettamasta? Ainakin toivon, että vastaus on ei. 

Helsinki vs Joensuu

Useiden suuressa maailmassa vierailukertojen kautta olen alkanut ymmärtää mitkä ovat niitä olennaisia eroja suuren ja sitten vähän vähemmän suuren maailman välillä. Joensuun tilalle voi tässä tapauksessa liittää ihan minkä tahansa pienemmän paikan ja kenties Helsingillekin löytyy vertailukohteita. 

Suurimpana ihmeenä näin takapajulassa kasvaneelle on ne Helsingin kaduilla ja teattereissa olevat ihka oikeat julkkikset. Ne samat naamat, joita näkee elokuvissa tai juorulehtien sivuilla. Siellä ne surffailee muun kansan seassa ja se tuntuu olevan maailman seitsemäs ihme. Joensuussa niin käy harvoin. Täällä voi myös huoletta mennä katsomaan teatteriesityksiä, eikä ole pelkoa että siellä ketään kovin tunnettua näyttelijää tulisi vastaan. Ainakaan kesäteatteria katsoessa.

Toisena kovin avartavana asiana voi pitää elokuvateatterien näytösaikoja. Helsingissä voit mennä elokuviin vielä kello 22 jälkeen. Joensuussa harvemmin. Eiköhän ne myöhäisimmät näytökset ala viimeistään klo 21 tai vähän sen jälkeen ja silloinkin siellä pyörii se yksi ainut leffa, joten valinnanvaraa ei ole ainakaan liikaa. Kauppakeskusten aukioloajoista Helsingissä en ole ihan varma, mutta luulisin että lauantaisin on mahdollista vielä kello 17 jälkeen mennä kaupoille. Joensuussa ei kannata yrittää, paitsi ehkä Sokokselle.

Onhan se ymmärrettävää, että suuressa maailmassa on enemmän mahdollisuuksia ja enemmän ihmisiä. Ja hyvä niin. Mutta kyllä minä silti mieluummin asun täällä, missä sunnuntaina täytyy muistaa käydä vaateostoksilla myyssä ennen kello neljää tai muuten voi tulla siinä paidan valinnassa kiire. On niitä mahdollisuuksia täälläkin, kun vain osaa etsiä.

Ota varovasti mut, oon aiemmin tippunut

Joskus ikävöin niitä aikoja, 

kun kirjoitin sanoja peräkkäin, 

ja ne muodostivat omanlaisiaan tarinoita, 

kertoen paljon mutta samalla jättäen paljon kysymyksiä. 

Enkä tiedä osaanko enää kirjoittaa sillälailla. 

Sanat, joita kirjoitan, ovat nykyään enemmän totta. 

Ne kertovat paljon, ehkä liikaakin. 

En oikeasti haluaisi aina paljastaa ihan kaikkea ja sitten,

jätän kokonaan kirjoittamatta.

Tästä päivästä sanoisin;

maailma on puhdistunut, päivän jatkuneen vesisateen jäljiltä.

Olen tuntenut huonommuutta ja ärsyyntymistä, stressannut edelleen unissani jo tehdyistä ruotsin tenteistä.

Odotan tulevaa ja sitten kuitenkaan en, koska oikeasti se ehkä vähän pelottaa.

Haluaisin myös kysyä siitä, mitä on nähtävissä tulevassa.

Nopeaan juoksee elämä

Kuin varkain on tämä kevät kääntynyt kohti loppuaan. Yhtäkkiä on ruotsinkurssi suoritettuna, monia itsearviointeja kirjoitettuna. Paljon takana, mutta silti se kaikkein suurin koitos vasta edessä. 

Ja kuin varkain kääntyy tämä kevät vielä kesäksi, lomaksi, huolettomuudeksi ja ahdistukseksi. En ole saanut töitä ja päivien aikatauluttomuus huolettaa. Vieläkään en sellaista oikein osaa käsitellä. 

Kuin varkain, ja pian onkin jo mansikkakakkujen aika. Niin nopeaan se juoksee, elämä.