Jostakin syystä tämä joulu oli hankala. Kun kaikki on murroksessa, eikä tiedä minne kuuluisi. Elämä taitaa olla siinä vaiheessa, kun pitäisi luoda ne ihan omat perinteet. En tiedä millaisia uskaltaisin toivoa niiden olevan.
Ja sitten kaiken sen epämääräisen jouluajan jälkeen tulevat välipäivät. Ne eivät tunnu oikeilta päiviltä, en tiedä voiko niiden aikana saada mitään järkevää tehdyksi. Yhtenä vuonna toki vietettiin ne Tallinnassa. Ehkä ne olivat silloin enemmän oikeita päiviä kuin välipäiviä.
Niin minä sitten tänään kävelin pitkin lumisia välipäivän katuja. Kulutin aikaani katselemalla ihmisten jouluvaloja. Ehkä kaupunki oli tänään tavallista arkea kauniimpi. Ehkä siinä on välipäivien taika; joulu ohi, mutta vuoden vaihtuminen vasta edessä.
Se, mikä tekee maailmasta epäreilun paikan, on epävarmuus. Se ettei mikään periaatteessa riitä. Sitä voi yrittää kuinka kovasti tahansa, tai rakastaa sydämensä pohjasta, eikä sekään tee varmaa yhtään mistään.
Yrittäminen ei välttämättä anna haluttua työpaikkaa tai tulevaisuutta. Rakastaminen ei välttämättä aina riitä tekemään parisuhteista pysyviä, tai pysty pelastamaan muita.
Se on epäreiluinta ja surullisinta mitä tänä jouluna tiedän.
On ollut vaikeaa löytää joulumieltä, vaikka maailma ulkona onkin kietoutunut valkeaan vaippaan. Olen kiertänyt kauppakeskuksia kuulematta silti juuri ollenkaan joululauluja. Enkö ole vain kuunnellut vai onko niitä edes soitettu?
Toivoisin joululta mieltä puhdistavaa vaikutusta. Olen viime päivinä tuntenut olon kovin itkuiseksi ja hankalaksi. Jos vain voisin hellittää ja uskoa siihen, että kaikki järjestyy. Myös silloin, kun en koko ajan pyörittele asioita mielessäni.
Tänään menen kotikotiin, punaisten jouluvalojeni loisteeseen. Ehkä joulumieli asuukin siellä ja odottaa jo minua saapuvaksi.
Minä luin äänityön tenttiin, opettelin stereoita sun muita, ihastuin sanaan taajuusvaste.
Olen jatkanut huolestuneella linjalla, piinannut itseäni pelolla siitä ettei suussani ole kaikki asiat hyvin. Olen muistuttanut itselleni, että täytyy hengittää. Olen siirtänyt raskasta huolen painoa korkeimpiin käsiin. Ehkä minä vielä opin, mitä on olla rauhassa.
Ulkona on satanut lunta, on toivoteltu hyvää joulua ja uutta vuotta. Koulu on tältä vuodelta periaatteessa käytynä, mutta käytännössä se vaatii vielä hieman työtä. Postiluukusta on hiljakseen tipahdellut joulukortteja, ja minulla on vielä aivan hukassa kaikki joululahjoihin liittyvä.
Mutta ihan kohtahan se jo on täällä, joulu.
Huomaan, että alan jo nyt unohtaa millainen mummo oli ennen kuin muistisairaus alkoi tehdä tuhojaan. Että jos joku kysyisi, mikä oli parasta mummossa, en tiedä osaisinko enää kertoa mitään.
Mummon viereen oli ihana nukahtaa, koska mummo jaksoi silittää hiuksia vaikka kuinka kauan ja laulaa hiljaisella äänellä.
Mummo paistoi hyviä lettuja ja teki ihan tosi hyvää makaronilaatikkoa.
Niin järjettömän monta vuotta on siitä, kun olen viimeksi istunut mummon sylissä etten edes kykene muistamaan.
Käytiin laulamassa kauneimpia joululauluja ja ajatukset ajatuivat sinne jonnekin. Ihmisiin, jotka ovat olleet osa elämää ja ihmisiin, jotka hiljaa hiipuvat pois. Sellainen on elämän kiertokulku, mutta onhan se nyt kaikessa normaaliudessaan ihan äärettömän surullinen.
Ympärillä lukuisia maailmoja,
mikä niistä on todellisuus.
Minä, keskellä kaikkea sitä, tarttumatta kiinni.
Joskus mietin,
etten tiedä pystynkö tähän,
aikuisuuteen.
Se oli sellainen itsenäisyyspäivä, kun suomesta tuli 100 vuotias. Ja minä yritin irrottaa itseäni omasta todellisuudestani. Yritin unohtaa ne kaikki takaraivossa jyskyttävät palautuspäivät ja ihan vain keskittyä tähän hetkeen.
Nähtiin ulkona luonnon muodostamia lumihiutaleketjuja, katseltiin koiran intoa lumihangessa, käytiin hakemassa joulukuusi. Katsottiin Tuntematonta sotilasta ja linnanjuhlia. Ulkona satoi lunta.
Jollainlailla minä toivoisin, että sitä osaisi suhteuttaa elämäänsä sotavuosien kurjuuteen. Ei silloin valitettu turhasta, osattiin olla pienestä kiitollisia. Minäkin toivoisin, että osaisin olla ihan vain kiitollinen. Elämästä, toisen olemassaolosta, siitä miten hyvä meidän täällä suomessa kuitenkin edelleen on elää.
Minä toivoisin, että 100 vuotias Suomi voisi opettaa meille kiitollisuutta.
Lähdin eilen ulos, jalkaan sujautin kumpparit, ne kun tuntuivat niin nopealle ja helpolle ratkaisulle. Suunnitelmissa oli vain roskien vienti ja pikainen lähikaupassa käynti. Ulko-ovella huomasin, että ulkonahan onkin ihan oikeasti talvi. Ja onhan se siellä ollutkin, jo useamman päivän, mutta viime päivinä ei juuri mikään ole pysynyt hatarassa päässäni kovinkaan kauaa tallessa.
En muista milloin viimeksi pääni olisi ollut yhtä vuotava seula, kuin mitä se nyt on tuntunut olevan. En tosin muista myöskään sitä milloin viimeksi minulla olisi ollut yhtä paljon kouluhommia ja lähestyviä deadlineja. Nyt tiedän miltä se tuntuu, kun stressi vie muistinkin mennessään.
Toistaiseksi olen onnistunut olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan, mutta kaikki sellainen pieni ja niin sanotusti ylimääräinen unohtuu samantien. Niin kuin se, että piti sopia serkun kanssa kahvitteluhetki. Viesti on vieläkin laittamatta ja päivä sopimatta. Tai se, että olen koko viikon haaveillut varaavani parturiajan. Tai se, että yhdelle serkulle en ole naputellut sähköpostia ikuisuuksiin.
Ehkä minusta kohta taas vapautuisi kapasiteettia muuhunkin kuin kouluhommien hoitamiseen.
