Mieltä vallitseva pelko

Tämä on ollut henkisesti raskas viikko, niin kovin raskas että välillä sitä haluaisi vain itkeä. Pelko siitä, ettei kaikki kehossani olekaan hyvin, on taas nostanut päätään. Aika vahvastikin. On ollut ylitsepääsemättömän vaikea luottaa siihen, ettei ole mitään hätää. Oikeastaan on edelleen.

Ihmiset sanovat, että pahin on varmasti jo ohi. Sanovat, että eiköhän se siitä parane. Että kyllä se siellä itsestään ja että keho parantaa.
Minun mieleni sanoo, että entä jos se pahin onkin vasta edessä. Että entä jos ei vain paranekaan. Että entä jos nielen koko ajan verta ja mätää. Mistä sitä tietää. 

En tiedä kuinka kauan tätä pelkoa jatkuu. Milloin kaikki on tarpeeksi normaalia, jotta voin hellittää. En ole varma, mutta toivoisin että melko pian. On järjettömän uuvuttavaa tarkkailla omia olotilojaan koko hereilläoloajan.

Minä tiedän, että ei minuun satu. Että jos kaikki ei olisi hyvin, olisi oloni paljon huonompi. Tiedän ettei se hetkessä parane, ja niinä hetkinä kun haluaisin soittaa päivystykseen mietin että niin mitäs minä sitten oikein sanoisin. "Luulen, että minuun sattuu. Luulen, että haavani ei ole parantunut".  Luulen, että eivät olisi iloisia sellaisista niin sanotusti turhista puheluista.

Sanovat, että eihän siitä ole kuin vasta viikko. Ei olekaan, mutta sekin on jo ihan tarpeeksi. 
Toivottavasti jo huomenna kaikki on taas ainakin edes vähän paremmin.