Mietin niitä jotka kaatuvat ja sitä ohuenohutta säiettä, joka erottaa minut heistä. Miten lähellä reunaa sitä toisina päivinä käykään, tuntee pudotuksen mutta tahtoo silti pitää viimeiseen asti kiinni ymmärryksestään.
Olen elänyt sekavia päiviä, itkenyt auton ratissa ja amfiteatterin kylmällä kivetyksellä. Tuntenut suunnatonta pelkoa siitä miten väärältä tunnun tähän elämään. Että jos en vain koskaan sovi siihen yhteiskunnan haluamaan muottiin, niin mitä minusta silloin oikein jää jäljelle?
Olen ajatellut, että ei tästä tule mitään. Elämästä. Sitten taas miettinyt mitä kaikkea hyvää on, ja tyytynyt siihen ajatukseen. Sellaista vuoristorataa se on, ja aion pitää kiinni pysyäkseni kyydissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti