lauantai 19. elokuuta 2017

Pahoillani meidän kaikkien puolesta

Ensin ne tulivat Eurooppaan. 
Ranskaan, Saksaan ja Ruotsiin, kaduille joita minäkin olen kävellyt.
Silti en päässyt mukaan siihen ympärillä vallitsevaan hysteriaan. 
Jossain päin sellainen on arkipäivää, miksi se olisi sen erilaisempaa jos se vain tulee lähemmäs meitä. Mitä eroa on sillä kuoleeko eurooppalaisia vai joku jossain kauempana?
Ja minä ajattelin, että ehkä sen pitäisi olla vielä lähempänä, että sen kauheuden ihan oikeasti tajuaisi.

Sitten se tuli Suomeen, Turkuun.
Lähemmäs kuin koskaan ennen, kaupunkiin jossa asuu tuttuja.

Mutta ei, en minä silti oikein vieläkään ymmärrä sitä uutisten ja spekulaation määrää. Sitä kaikkea miten tarkasti tilannetta täytyy seurata tai ilmoittaa jokaisesta pienestäkin havainnosta.

Maailma on paha. 
Joillekkin se on ollut sitä aina, meille sen pahuus vain alkaa konkretisoitua vasta nyt.
Ja onhan se pelottavaa, uutta ja outoa. 
Mutta sitä se nyt vain on, elämä.

keskiviikko 16. elokuuta 2017

Olenko outo, jos en näytä samalle kuin kaikki muut

Seisoin eilen kauppakeskuksessa keskellä ihmisvilinää ja yritin ymmärtää ympärilläni pyörivien ihmisten päällä olevia vaatteita.
Enkä minä kyennyt siihen.
Oli korkeita vyötäröitä ja leveitä lahkeita. Bomber-takkeja ja lenkkareita. Paljaita nilkkoja ja korkeita kauluksia.

Siinä kaiken keskellä minä farkkuleggingseissäni, tennarit jalassa, villatakki päällä. Ei paljaita nilkkoja, leveitä lahkeita tai bomber-takkia. 

Tältäkö se tuntuu, kun ei enää jaksa pysyä mukana niissä uusimmissa muoti-ilmiöissä?

maanantai 14. elokuuta 2017

Nyt on elokuu, ja minusta näkee sen

Sormet mustikan sinisinä,
otsassa tulevan syksyn ja pimeyden aiheuttama huoliryppy,
ajatukset uudesta koulusta aaltoina vatsanpohjalla.

Ja minä tanssin ja laulan, kuin tämä kesä ei koskaan loppuisi.
Tanssin ja laulan, kohti uutta.

lauantai 12. elokuuta 2017

Matkailun avartama maailma

Miten helposti sitä sokeutuukaan sille, mikä meillä suomessa on ihan äärimmäisen hyvin. Tai sitten huomaa, että asiat, jotka eivät kaikille olekaan itsestäänselvyyksiä ovat omassa elämässä juuri sellaisia.
Italia oli toki ihan siisti maa matkustaa. Liikenneyhteydet toimii ja tiet oli todella hyväkuntoisia, pankkikortilla maksaminen toimii (lähes kaikkialla) ja vesijohtovesikin on juomakelpoista.

Silti Suomeen takaisin tultua liikenne soljui eteenpäin tasaisesti eikä tarvinnut koko ajan olla niin valppaana ja tarkkailla milloin joku mahdollisesti vaihtaa kaistaa käyttämättä vilkkua sun muuta. Huoltoaseman vessa oli puhdas ja viihtyisä. Siellä tuoksui raikkaalle. Vähän nauratti, kun mietin mielessäni suomessa riehunutta imetyskeskustelua ja raivoa siitä, että miksi vauvat laitetaan syömään vessassa. Italialaisten julkisten vessojen jälkeen olisin voinut vaikka itse syödä ruokani siellä suomalaisen huoltoaseman vessassa. 



Kahvia saa muualtakin kuin pelkästä automaatista, eli pannusta kuppiin kaatamalla. Vessanpönttö löytyy varmasti jokaisesta vessasta, italialaisen ravintolan vessassa se voi olla korvattu vain reiällä lattiassa, ainakin miesten puolella. 

Reissussa oli kivaa, mutta sen jälkeen on taas mukavaa olla ihan vaan kotona.

perjantai 11. elokuuta 2017

Italia oli

Italia oli monia tilattuja cappuccinoja, Milanon metrolippuja, hotellissa nukuttuja öitä ja erilaisia hotelliaamupaloja. Se oli autossa istuttuja kilometrejä, kokonaan uusia maisemia, auringosta nautittuja hetkiä ja rusketusrajat piirtyneenä ihoon. 

En edes muista milloin viimeksi olisi kylmä kokis maistunut niin hyvälle, kuin Italian auringon alla. Tai milloin viimeksi olisin ollut yhtä iloinen hyvästä ilmastoinnista.

Ja Suomeen päästyä en voinut kuin rakastaa huolto-aseman vessaa, jossa tuoksui raikkaalle.

sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

Itkettää liian syvään uurtuneet rusketusrajat

Itkettää viereisessä pöydässä istuvan naisen juuri ostettu maahan pudonnut kääretorttupala,
itkettää ajatus tulevaisuudesta jossa porukoiden jääkaappi saattaa tulla olemaan yksi sekasotku,
itkettää ajatus reissuun lähdöstä ja niistä monista kilometreistä joiden päässä on äiti,
itkettää tulevaisuus jossa kaikki vanhenee ja ajat muuttuu.
Ja sitten itkettää puhelimeen saapunut sydämiä pussaileva hymiö.


Mitä tehdä niinä päivinä kun itkettää kaikki?

keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

Odotan sinua kesälomareissu

Meidän kesälomareissu on ihan kohta täällä. Varattiin eilen hotelli sekä Milanosta että Venetsiasta, ja matkakuume nousi parilla asteella. 

Venetsialta odotan varmasti eniten ihan vain sen yleisilmettä. Onhan se yksi sellaisista kaupungeista, että toista samanlaista on vaikea löytää. Varmasti siis mieleenpainuva elämys. Ja kun kotosuomessa on ilma jo muuttunut melkoisen syksyä enteileväksi, näyttää Italiaan aurinkoa lupaileva sääennustekin aika kivalle.

Luulen, että reissu tekee meidän parisuhteellekin hyvää. Ainakin aiempina vuosina ollaan onnistuttu reissaamaan ilman sen suurempia riitoja tai erimielisyyksiä. Toivotaan, että niin on tänäkin vuonna. 

Reissusta palattua voikin sitten rueta pohdiskelemaan koulun alkua ja kaikkea siihen liittyvää uutta. Kovin hurjaa ja myös mukavaa on elämä.

maanantai 24. heinäkuuta 2017

5 x outo minä

1. En koskaan kutsu ihmisiä heidän etunimillään. En tiedä miksi, mutta se tuntuu jotenkin tosi vieraalle ja omaan suuhun epäsopivalle. Onhan se toki hankalaa, jos pitäisi herättää tietyn ihmisen huomio ja sitten vain huidot ja huutelet että "hei sinä!!".

2. En ole enää moneen vuoteen lyhentänyt sormien kynsiä leikkaamalla. Revin ne tasaisin väliajoin, ja parasta onkin aina se hetki kun huomaa että kynnet on kasvaneet sopivan pitkiksi.

3. Kun otan vettä hanasta, juon lasia harvoin tyhjäksi. Viimeinen kulaus täytyy aina kaataa viemäriin. En tosiaankaan tiedä miksi, mutta jostain syystä sen juominen ei houkuttele.

4. Minulla on pakkomielle kääntää ihmisten niskassa sojottavat laput piiloon sinne paidan alle. En tiedä onko se muista ärsyttävää, mutta pystyn harvoin hillitsemään itseni. (Ja tätä siis tapahtuu ihan vain kotona, ei julkisilla paikoilla vieraiden ihmisten lappujen kanssa. Ehkä hyvä niin.)

5. Kun yleensä ryhmäliikuntatunneilla jokainen haluaa sen takarivin paikan, jään minä suosiolla eturiviin. Spinning-tunnilla en nähnyt miten paljon porukkaa huoneessa oli, koska lähes kaikki jäivät jonnekkin taakseni. Tanssitunneilla taas tuijotin vain peilistä omaa kuvaani ja näin myös opettajan paremmin, kun kukaan ei ollut edessä. Vaan jonkun kai se on siinä eturivissäkin oltava. Ei takariviä ilman eturiviä.

Kertokaa nyt ihmeessä, jos teillä on samanlaisia tapoja niin voin olla tuntematta itseäni oudoksi. Tai jotain omasta mielestänne outoja tapoja.

sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Kasvukipuja

Tunnen sen kasvukipuina mielessä ja lihaksissa.
Yritän muuttaa elämäni suuntaa, ottaa enemmän vastuuta itse.
Kurkotan kohti vapautta, kuin nuori koivu ojentelen oksiani.


Kasvuni tiellä on esteitä, toisinaan tekisi mieleni vain luovuttaa.
Mutta luovuttaako koivu, jos sen kasvun tiellä on esteitä.
Se raivaa tien juurilleen vaikka läpi harmaan kiven. 

Minäkin raivaan itselleni tietä kohti omaa osoitetta ja pyykkikasaa.

lauantai 22. heinäkuuta 2017

Loppu tää on, mut ei maailman, mä tiedän

Itsemurhan itsekkyys,
niin epätoivoisia tekoja,
joita ei enää tekemättömiksi saa.

Musiikki,
jota ei ole kuunnellut aikoihin,
herättää lihasmuistin.

Mies toi laivalta tobleronea,
ikkunat puhdistuivat,
PikkuKilissä oli kaninpoikasia.

Sen kaiken tavallisuuden keskellä,
isoja asioita mieli täynnä,
kuolemanpelkoo ja kokonainen tulevaisuus.

torstai 20. heinäkuuta 2017

Yksinoloa

Olen nyt ollut yksin kotona kaksi päivää, koska mies lähti eilen aamulla reissuun. Jostain syystä aika on tuntunut niin kovin paljon pidemmältä, ja yksin nukkuminen ei meinannut luonnistua viime yönä millään. Onneksi tänään kuitenkin taas nähdään ja huominen on molemmilla täysin vapaa päivä.

Yksinolossa on hyvät ja huonot puolensa. Hyviin lasken tällä hetkellä sen, että kaupungilta ei ollut mikään kiire kotiin kun toinen tulee kuitenkin vasta tosi myöhällä. Lisäksi sain ruuan uuniin vasta kuuden aikaan ja menee lähemmäs seitsemää ennen kuin se on valmista. Se ei kuitenkaan haittaa, kun kokkaa vain itselleen. Syömishetki on myös erilainen, koska voin vain katsoa netflixiä samalla kun syön. Sitä teen yksin ollessani ihan tosi usein.

Ruuan jälkeen ajattelin aloittaa ikkunanpesu urakkaa, että yhdelle päivälle ei jää niin paljon pestävää. Meneepähän aika nopeammin ja ihankohta se toinenkin on taas täällä.

tiistai 18. heinäkuuta 2017

Lämpimiä ajatuksia

Olen miettinyt viime aikoina paljon parisuhdetta, että mistä sitä tietää milloin se on hyvä ja onnellinen.
Olen ollut innoissani koulun alkamisesta, ja sitten kuitenkin samalla kauhuissani. Kuulemma vieläkin minulla on lupa muuttaa mieltäni, haluta sittenkin jotain muuta, mutta enpä tiedä minkälainen soppa siitäkin sitten syntyisi.

Siinä minä valittelin vaikeata elämääni, kun piti oikein linja-autolla jaksaa matkustaa. Ja aiemmin sain harmaita hiuksia facetykkäyksistä ja muista tyhjänpäiväisistä. Sitten oikea maailma löysi minut taas, elämä jossa on suurempia ajatuksia ja murheita. 

Niin paljon lämpimiä ja hyviä ajatuksia lähetän sinulle ystävä, joka niitä tällä hetkellä kaipaat ja tarvitset. Pidän ajatuksissa, lähetän voimaa.

Niin paljon on hyvin minun olevinaan vaikeassa elämässäni, niin paljon että en voi edes enempää pyytää.

sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Kesä kahdestaan

Elämä on soljunut eteenpäin omalla painollaan. On ollut kesäisiä päiviä ja hetkiä. Erossa vietetty viikko ja jälleennäkemisen aiheuttama onni. On ollut varovaisia ajatuksia uudenlaisesta tulevaisuudesta, ja elokuulle varatut lentoliput. Tuleva kesälomareissu rakkaan kanssa ja mahdollisuus vierailusta Venetsiassa tekevät tämän pienen ihmisen aika hitsin onnelliseksi. 

Vielä on ainakin kuukausi kesää ja lomaa jäljellä. Vaikka ajatukset ovatkin jo aikalailla tulevassa, yritän nauttia tästä kaikesta vielä kun voin. Niistä aamuista kun saa nukkua pitkään ja nauttia rauhassa kahvikupillisen netflixin äärellä. Tai niistä hetkistä kun voi mennä kuntosalille kiireettömänä aikana ja treenata rauhassa. Jotakin sellaista tulen ehkä kouluaamuina ja päivinä kaipaamaan. Tai sitten nautin opiskelusta niin paljon, että en kaipaa mitään muuta. 

Ehkä ja ehkä, mutta nyt on ulkona kesä.

lauantai 8. heinäkuuta 2017

Edistynkö elämässä

Jos joku asia on elämässäni mennyt täysin nappiin, niin se on kyllä ehdottomasti syntymäpäivä. En olisi itsekään osannut parempaa päivää keksiä. Einon Leinon päivä, kyllähän se kuulostaa ihan minun jutulle.

Kirjoitin vuosi sitten asioita, joiden toivoisin tänä vuonna tähän aikaan olevan toisin. No eivät ne juurikaan ole. Viime vuonna möin mansikoita, tänä vuonna en saanut kesätöitä lainkaan. Toki tiedossa on koulupaikka ja syksyllä puhaltavat uudet tuulet. Toivoin myös, että osoitteeni olisi muuttunut, no ei se ainakaan vielä ole. Toki tähänkin toivoisin edelleen muutosta, ja varsinkin nyt kun se koulukin on tosiaan alkamassa.

Mutta oli se varmaan silti elämän kannalta ihan hyödyllinen vuosi. En ehkä ole edistynyt näkyvästi, mutta pinnan alla voi silti olla kokonaan toinen maailma.

maanantai 3. heinäkuuta 2017

Elämän hyvät hetket

Se oli sellainen viikonloppu, että  kaiken sen jälkeen oli olo tyhjä. Että hetken sitä melkein tunsi menettäneensä jotakin, vaikka ennemmin pitäisi kai tuntea saaneensa jotakin lisää. 

Oli kirkossa pidäteltyjä kyyneliä ja käsissä tärisevä kukkapuska. Ne kaksi kulkemassa pitkin pitkää käytävää. Oli alkumalja ja onnittelujono. Paljon juhlavia ihmisiä aurinkoisessa kesässä. Oli puhe, jonka annoin vain tulla sieltä jostakin, sen kummemmin valmistelematta. Ja kyyneliä, jotka yrittivät esiin niin puheen aikana kuin muutenkin juhlan keskellä.

Nyt on kameran muistikortilla paljon onnellisia kuvia hääparista ja onni niitä katsella aina jos maailma tuntuu liian pahalle paikalle elää. Koska kuitenkin aina, kaiken tämän keskellä, on olemassa myös jotain hyvää.

perjantai 30. kesäkuuta 2017

Juhlahumua

Tänä viikonloppuna juhlitaan rakkautta, todistetaan hetkeä kun kaksi onnellista sanovat toisilleen tahdon. Lauletaan, nauretaan, nautitaan elämästä ja toivottavasti myös hyvästä säästä.

Tämä viikonloppu tulee olemaan ikimuistoinen.

P.s. Kaason/pikkusiskon silmät on kyynelissä jo nyt, 
täytynee varata useampi nenäliina mukaan huomiseen juhlahumuun.

maanantai 26. kesäkuuta 2017

Juosta lujaa kaatosateessa

Taivaalta satoi kaatamalla vettä, suuria pisaroita. Minä valmistauduin tekemään matkan kirjastolta autoon, tietenkin toiveissa kastua mahdollisimman vähän. Otin auton avaimen valmiiksi käteen, astuin ovesta ulos ja sitten...


...sitten minä juoksin niin kovaa kuin vain ikinä pääsin.
Ja se oli ihan hurjan hieno tunne, yksi maailman parhaista.
Juosta lujaa kaatosateessa.

keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Merkki maailmankaikkeudelta

Jos etsisin merkkejä, uskoisin niihin ja antaisin niiden ohjata elämääni, olisi joensuun pääsykoe todellakin yksi niistä. Odotin piirtämistehtävää, koska aina siellä on sellainen ollut. Ihan jokaisella (eli niillä kahdella aiemmalla) kerralla, kun olen siellä käynyt. Mutta tällä kertaa, juuri tänä vuonna kun taas monen vuoden jälkeen päätin hakea, siellä olikin kirjoitustehtävä. Olihan siitä pakko olla aika iloinen, koska jos minä jotain osaan niin kirjoittaa. 

Ajattelin myös, että jos tänä vuonna en kaikesta tästä huolimatta pääse kouluun, on minun todellakin vain aika vaihtaa alaa. Koska silloin sitä ei yksinkertaisesti ole tarkoitettu minun paikakseni. Sen verran vahvalta merkiltä se kirjoitustehtävä tuntui. 

Ja niinhän se maailmankaikkeus sitten vastasi näihin merkkipohdintoihini. Ei voi kuin hämmästellä millaista johdatusta elämä toisinaan onkaan. Miten sitä onnistuu olemaan juuri oikeassa paikassa siihen oikeaan aikaan. 

Kirjoitustehtävä oli merkki siitä, että media-alalla on minulle vielä jotakin annettavana.

tiistai 20. kesäkuuta 2017

Yhtäkkiä

Yhtäkkiä,
näissä aamuissa on jotakin uutta.
Väriseviä sieluja, kaikennäkeviä sydämiä.

Yhtäkkiä,
meillä ei enää ole nimiä.
Ei alkuja tai loppuja, vain alati jatkuva elo.

Yhtäkkiä,
eikä sen enempää koskaan tarvittu.

keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Sitkeä sydän

Sinulla on sitkeä sydän, joka lyö.

Se on totta, kaikessa tavallisuudessaan, niin itkettävän totta.

Lohdullista.


tiistai 13. kesäkuuta 2017

Kadonnut rytmi

Kun olo toisinaan on epätodellinen, ja sitten se jää toistamaan itseään.
Sitä alkaa epäillä ihan kaikkea, omaa mielenterveyttään, parisuhdettaan, elämän suuntaviivoja.
Sitä kyselee itseltään "miksi olen tässä", "mitä ihmettä oikein teen elämälläni", ja oikeasti tietää ettei se oma elämä edes ole niin kovin hullua. 
Oikeasti se on melkoisen normaalia, tavallisesti eteenpäin soljuvaa, ongelmatonta.


Olen kadottanut rytmin salilla käyntiin, aikaisiin aamuihin, yhteiskuntakelpoisuuteen. 
Sen sijaan hyvässä hallussa on netflixin katselu, kuppi hyvää kahvia ja loppumaton jaksojen jono.

sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

Edelleen tässä, lähekkäin

Kaksi vuotta on tultu elämää eteenpäin siitä, kun löysimme toisemme täältä monien ihmisten sekamelskasta. Kaksi vuotta käsikädessä käveltyjä lenkkejä, vierekkäin katsottuja elokuvia, yhdessä nukuttuja öitä.

Kiitollisuus näistä hetkistä on suuri, ja kiitollisuus juuri tästä olemassaolevasta hetkestä. Että meillä on toisemme, on puhelimeen tallennettuna numero johon voi aina soittaa. Tulevista vuosista ei kai kellään ole minkäänlaista varmuutta, mutta uskon ja toivon vuodenkin päässä olevan yhdessä elettyä elämää. Niitä käsikädessä käveltyjä lenkkejä ja onnellisia hetkiä.

Mä olen tässä edelleen, ihan niin kuin vuosi sitten lupasin.

keskiviikko 7. kesäkuuta 2017

Pienenpieni toivo

Oli pääsykokeet.
Oli piirtämistehtävän sijaan kirjoitustehtävä.
Heräsi pienenpieni toivo, entä jos sittenkin...

Sen pienenpienen toivon kanssa pitäisi nyt sitten elää tämän kuun loppuun asti.
Sen, joka saattaa matkanvarrella hyvinkin muuttua suureksi epätoivoksi.
Sen, joka saattaa loppujen lopuksi olla vain pettymys.

Mene ja tiedä,
mutta vastausta täytyy nyt vain odottaa.

maanantai 5. kesäkuuta 2017

Elämässä eksyneet, kaikkein ehjimpiä


Kun pitäisi olla jo jotain, valmis.
Ja sitten on vain puoliksi, vain vähän.
On odotuksia ja vaatimuksia, ei vastauksia.
Ei pitäisi vaatia niin paljoa, juuri nyt.
On annettava aikaa tulla valmiiksi, eksyä ensin.

Sirpaleista kasatut,
elämässä eksyneet,
kaikkein ehjimpiä.

sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Kärsivällinen odotus

Olen käyttänyt elämästäni varmasti lukemattomia tunteja odottamiseen. Milloin minkäkin, joskus kärsivällisemmin ja joskus taas ei yhtään niin kärsivällisesti.
Olen odottanut miestä maailmalta kotiin, tosin ensin odottanut että edes löytäisin sen miehen.
Olen odottanut kyytiä, että pääsisi kotiin. Olen odottanut bussia, lentokonetta, junaa. Odottanut kaupan avautumista, lääkäriajan alkamista, odotellut työkkärissä ihan muuten vain.

Millaista kärsivällisyyttä tarvitsisin, kun odotan elämäni valaistumista? Millaisia asioita tehdä, että elämä ei olisi pelkkää odottamista? Pitäisi osata elää samalla kun odottaa, ettei kärsivällisyys loppuisi kesken. Koetteleehan se, jos ei muuta tee kuin odottaa.

lauantai 3. kesäkuuta 2017

Painetaan pauselle tää paska maailma

Tämä päivä on ollut kyyneleitä, autolla ajettuja sumeita kilometrejä, lumihiutaleita kesäkuussa. 
Oli yhden valmistuneen ylioppilaan juhlat, kirppispaikan tyhjennystä, buranan voimalla eteenpäin matkaamista.


Ja sitten katsoin uuden kasvua kameran linssin läpi, pausetin hetkeksi paskan maailman. 
Siihen hetkeen, hetkeksi kaikenlaiset päässä pyörineet ajatukset, 
pause.

maanantai 29. toukokuuta 2017

Vakaa ja vapaa

Millaista se on olla vakaa, valita päämääränsä ja pysyä siinä?
Millaista elämä silloin, jos ei koko ajan vaihda mieltään kuin tuuliviiri?
Jos valitsee jotakin, ja haluaa valita sen saman yhä aina uudelleen?

Minun elämässäni vakaita;
maa jalkojen alla, asuinpaikka, parisuhde.
Ihmiset, joiden silmistä peilaan itseäni.

Vakaa ja vapaa,
voi kai olla molempia?

perjantai 26. toukokuuta 2017

Vain elämää

Uskon, että asiat tapahtuvat tarkoituksella. On syy sille, että sain reissaavan miehen. Jokin tarkoitus sillä, että kuitenkin aikoinani päädyin amikseen aaveelle. Jotakin ajatusta siinä, että en oikein vieläkään tunnu tietävän mihin suuntaan minun pitäisi kulkea. 

Joku tarkoitus on sillä, että en saanut kutsua pääsykokeiden toiseen vaiheeseen. Ei ollut minun aikani lähteä Joensuusta, päätyä toiseen kaupunkiin. On jotakin muuta, jota kohti en vielä tiedä kulkevani.

Ajattelen, että tielleni tulee ei niin mieluisia asioita, jotta voisin kasvaa ihmisenä. Seuraavana ajatuksiin sitten pääsykokeet Joensuussa ja vähän kaikkea siinä välillä. 

torstai 25. toukokuuta 2017

Hetki

Saunan jälkeen paljuilua,
iholla suloisen lämpöinen vesi,
viileän kesäsateen pisarat kasvoilla,
raikkaalta tuoksuva luonto,
koivuissa hennon vihreät silmut,
maailma täynnä lintujen laulua.

Olihan se aika hyvä hetki.

tiistai 23. toukokuuta 2017

Jos asuisin Oulussa...

...pyöräilisin vauhdikkaasti pitkin sen katuja, enkä harhailisi epävarmana googlemapsia tuijottaen.
...tietäisin paikkojen nimet, parhaat jätskinsyöntipaikat ja nopeimmat oikotiet.
...minulla olisi lähikauppa ja avain asuntoon.
...olisi oululainen osoite ja postinumero ysillä alkava. 

Sitä en tiedä asunko koskaan, tai tulenko kutsumaan Oulua kodikseni edes väliaikaisesti. Sen suhteen en tämänkään reissun jälkeen ole vielä yhtään sen viisaampi.

perjantai 19. toukokuuta 2017

Kuormittuva herkkä mieli

Väsyttää, koska menin eilen linkalla kaupunkiin ja tulin tänään takaisin.
Väsyttää, koska huomenna pitäisi taas löytää tiensä takaisin kaupunkiin.
Sunnuntaina pitäisi siivota asunto ja leipoa jotakin.
Jossain välissä pitäisi ehtiä kauppaan, lähikauppa ei välttämättä riitä jos haluan leipoa jotakin mihin ei löydy aineksia kuin cittarista. 
Pitäisi muistaa ostaa myös eväät linja-autoon, joka lähtee maanantai aamuna kello yhdeksän.
Pitäisi istua seitsemän tuntia linkassa ja päätyä Ouluun. 
Stressaa, koska pitäisi löytää tiensä oikeaan osoitteeseen, eli koululle jossa pitäisi suorittaa pääsykoe niin hyvin että saisi kutsun vielä toiseenkin vaiheeseen.

Niin pieniä asioita, mutta silti niin hirmuisen kuormittavia.

keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Kuinka sanoa "kaipaan sinua" sanomatta oikeasti mitään?

Joskus elämä jättää niin monia avonaisia kysymyksiä, että mieli hämmentyy. 

Kuinka lähelle toista voi oikein päästä?
Voiko toisesta koskaan nähdä kaikkea, ja toisaalta tarvitseeko edes.


Meillä on kaksi eri elämää ja niille yhteinen uoma. Niihin turvallisiin uomiin on kaiken tämän keskellä niin helppoa ja vaivatonta palata.

tiistai 16. toukokuuta 2017

Elämäni seuraava luku

Se oli hyvä ajatus, silloin joskus. 
Silloin kun se oli vain sanoja tietokoneen näytöllä, kaukainen ajatus joskus monen kuukauden päässä olevista pääsykokeista.

Nyt se on muuttunut todeksi.
Nyt se on hotellin varaamista yhdeksi yöksi, bussimatka suuntaan ja toiseen.
Enää en tiedä, onko se ollenkaan hyvä ajatus. 

Mutta ensi viikolla minä matkaan Ouluun yhdeksi yöksi, kolmen tunnin pääsykokeen takia. 
Ja siinä aletaan kirjoittaa elämäni seuraavaa lukua. 
Siinä hetkessä, siellä.

sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Niin paljon hyvää

Eilen oli se päivä, jota niin kovin viimeiset viikot on suunniteltu ja odotettu. Nimittäin polttarit. Nyt olo on melkoisen kiitollinen ja onnellinen. Päivä oli upean aurinkoinen, kaukana oli se lumisade ja harmaa maailma johon on saanut tottua. Selvitettiin tiemme ulos huonepakopelin vaikeimmasta huoneesta ja kiipeiltiin puissa turvavaljaisiin puettuina. Saunotettiin morsiamesta pois eksät ja synnit. 

 Ja sitten kun kaksi polttariporukkaa yhdistyi karaokelavalla ja lauloi niille rakastuneille heidän hääkappaleensa, ei pikkusiskon ja kaason silmät pysyneet kuivina. Siinä hetkessä oli sellaista voimaa ja energiaa, että sillä voisi elää useammankin päivän.

Polttarit oli onnistuneet, uskoakseni juuri sellaiset polttarisankarin näköiset. 
Niin paljon hyvää ja niin kiitollinen mieli. 

keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Kaiken tämän keskellä

Näissä päivissä, tässä ajassa, on ollut niin paljon kaikkea. Ajatukset ovat yhtä sekamelskaa, enkä oikein osaa tarttua niihin.

Voisin kirjoittaa siitä, miten onnelliseksi minut tekee hääkutsu, jonka kirjekuoressa lukee yhdistettynä minun ja hänen nimet. Miten vielä onnellisemmaksi tekee se, että kutsu on oman siskoni häihin. Niin paljon onnea yhdessä kirjekuoressa, että se ihan hämmentää.

Voisin kirjoittaa myös siitä, miten käy kun ihminen, joka ei tykkää järjestää mitään, päätyy järjestämään polttareita. On ollut monenlaisia ajatuksia ja hetkiä. Mutta varmasti kuitenkin ihan ok polttarit lopulta tiedossa.

Ja kun tämä kaikki polttarihässäkkä on ohi, onkin seuraavana ajatuksissa pääsykokeet ja Oulu. Sinne käy tieni, enkä vielä tiedä kuinka kohtalokas reissu siitä oikein tuleekaan.

perjantai 5. toukokuuta 2017

Perusonnellinen

Nyt vasta huomaan miten sokean onnellinen olen viime kuukaudet, tai oikeastaan vuodet, ollutkaan.
Sellainen perusonnellinen, sopivan onnellinen. 
Elämässä on ollut tukevat peruspilarit, turvalliset kehykset.
Niiden sisässä on ollut helppoa olla ja hengittää. 
Hyväksyä kaikki ja jatkaa eteenpäin. 

Meinasi sortua pilarit, pahemman kerran. 
Onneksi se perusonnellisuus on jo matkalla takaisin olemassaolevaksi olotilakseni. 
Kyllä se sieltä tulee ja aion pitää siitä tiukasti kiinni.

keskiviikko 3. toukokuuta 2017

Miten hauras onni onkaan

Viimeiset kaksi päivää olen seilannut syvissä vesissä, ymmärtänyt miten hauras on onni. Miten ei pitäisi rakentaa elämäänsä sellaisen varaan, jota ei itse pysty ohjailemaan. Ymmärtänyt, että oikeastaan en haluaisi tarvita näin paljoa. Pitäisi tarvita vähemmän, niin paljon vähemmän.

Ahdistus on sellainen, että se tulee aaltoina. Tällä kertaa se tuli pahempana kuin aikoihin, meinasi oikeasti hukuttaa pienen ihmisen alleen. Mutta niin se vain tämäkin aalto on selätetty, löydetty sisältä tasapainoa ja toivoa huomisesta. 

Se on suorastaan pelottava ajatus miten vähän minulle jäisi, tuskin mitään olisi onnesta jäljellä. Mielestäni sitä pitäisi jäädä enemmän, huomattavasti enemmän. Ettei tarvitsisi pelätä hukkuvansa.

tiistai 2. toukokuuta 2017

Minä valitsin sinut

Minkä verran toista voi omistaa? 
Kenellä on oikeus kertoa mitä saa tehdä ja mitä ei? 

Kukaan kun ei ole kenenkään oma. Täytyy valita joka päivä uudelleen, että otan sinut. Että haluan jaksaa, että haluan pysyä tässä.

Haluan minä, vaikka juuri nyt se pelottaakin. 

lauantai 29. huhtikuuta 2017

Huoleton lauantai

Sanovat sitä vapuksi, kyselevät kuinka aion sen viettää. 
Minä kutsun sitä tavalliseksi päiväksi, muiden tavallisten päivien seassa, enkä tiedä miksi sitä pitäisi sen kummemmin viettää.

Sellaisia me olemme, tahdomme juhlaa arjen keskelle. 
Mutta voihan sitä juhlia ihan tavallisena lauantaina, ilman että viettää vappua tai juhannusta. 



Vappusimaa voin vähän ottaa ja munkkeja. 

torstai 27. huhtikuuta 2017

Looginen sydän, absurdi elämä



Ei pitäisi vieroksua irrallisuutta, 
tämän kaiken ja koko maailman absurdiutta.

Kenen pitäisi nähdä ja tarttua kiinni,
kenellä pitäisi olla ne kaikennäkevät silmät?


Maailma katsoo, 
minä en.

tiistai 25. huhtikuuta 2017

Väristyksinä ihollani, sinä

Tähän aikaan vuodesta vihaan eniten vastatuulta, 
odotan innolla nahkatakki aikaa, 
rakastan kun luonto alkaa herätä ja vihertää.

Viime yönä havahduin suudelmiin, 
kauniisiin sanoihin,
onnen tunteeseen kun toinen oli siinä.

Liian harvoin on vieressä viime aikoina ollut ketään,
mutta ehkä se loppuviikosta jo helpottaa.

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

tirattloP

Olen toistellut sanaa polttarit mielessäni, googlettanut sitä, pyöritellyt sitä, käännellyt ja väännellyt, hämmentynyt siitä, ilahtunut siitä. 
Ihan kohta minäkin saan osallistua elämäni ensimmäisiin polttareihin. Hyvä, että ensin jonkun muun eikä suoraan niihin omiin.

Tähän kevääseen ja kesään mahtuu paljon uusia tuulia. Innolla odotan niitä ja niistä aiheutuvia seurauksia.

perjantai 21. huhtikuuta 2017

Ikuisen onnen metsästäjät

On olemassa sellaisia parisuhteita, joissa ihmisen ei ole hyvä olla. Voi olla väkivaltaa, alkoholiongelmia, tai muita syitä joiden takia ei suhteeseen pidä jäädä. Kenenkään ei tarvitse parisuhteessaan tuntea jäävänsä vaille jotakin, tai olevansa ikuinen kakkonen.

Ja sitten on suhteita, joissa ongelmat ovat ratkaistavan kokoisia. Voi olla erilaiset luonteet, erilaisia näkemyksiä, joskus liian tavallisen ja arkisen tuntuista. Kuitenkin asioista voi jutella, tehdä kompromisseja ja löytää uudelleen rakastumisen tunteen.

En tiedä kenellä on oikeus määritellä se, milloin ero on oikein ja milloin väärin. Eihän kukaan toinen voi täysin muiden suhteista tietää. Ei ongelmien määrästä tai laadusta. Siitä miten kovasti niitä on yritetty korjata ja ymmärtää toista. Silti mielestäni ihmiset eroavat nykyään aivan liian helposti, tai siltä se ainakin ulkoapäin katsottuna helposti näyttää.

Ennen ei erottu vaikka olisi ollut mikä, koska se oli häpeällistä. Nykyään erotaan ensimmäisen pienen vastoinkäymisen tultua suhteeseen ja etsitään uutta alkuhuumaa. Luetaan elämäntaito-opuksia. Mietitään miltä minusta nyt tuntuu ja miten minun elämäni tästä kaikesta kärsii.

Missä on nyky-ajan me? Missä on tahto pysyä yhdessä? Missä on ajatus avioliiton pyhyydestä, lupauksesta pysyä yhdessä niin myötä- kuin vastoinkäymisissä? Ei pidä jäädä suhteeseen, joka tekee onnettomaksi. Mutta mistä tietää mitä on todellinen onni, jos ei koskaan elä sellaisia hetkiä kun kaikki ei olekaan niin kovin hyvin?

Jos etsii ikuista onnea, eikä löydä sitä tästä hetkestä ja omasta elämästään, vaan odottaa löytävänsä sen toisesta ihmisestä ja parisuhteesta, saa etsiä aika kauan.

torstai 20. huhtikuuta 2017

Lumen jälkeen tulee pöly

Ulkona maailma herää kevääseen. 
On niin aurinkoista, että mielessä siintää jo lukuhetket joenvarren penkillä, vaikka tuuli tekeekin ilmasta vielä turhan viileän.
On katupölyä enemmän kuin lunta ja kaduilla enää talven hiekotushiekat jäljellä.

On niin kevät, että mielessä jo lupaus kesästä.

lauantai 15. huhtikuuta 2017

Kovin paljon on myös itsestäs kiinni, miten tämänkin kuvan värität

Mietin niitä jotka kaatuvat ja sitä ohuenohutta säiettä, joka erottaa minut heistä. Miten lähellä reunaa sitä toisina päivinä käykään, tuntee pudotuksen mutta tahtoo silti pitää viimeiseen asti kiinni ymmärryksestään.

Olen elänyt sekavia päiviä, itkenyt auton ratissa ja amfiteatterin kylmällä kivetyksellä. Tuntenut suunnatonta pelkoa siitä miten väärältä tunnun tähän elämään. Että jos en vain koskaan sovi siihen yhteiskunnan haluamaan muottiin, niin mitä minusta silloin oikein jää jäljelle?

Olen ajatellut, että ei tästä tule mitään. Elämästä. Sitten taas miettinyt mitä kaikkea hyvää on, ja tyytynyt siihen ajatukseen. Sellaista vuoristorataa se on, ja aion pitää kiinni pysyäkseni kyydissä.

torstai 13. huhtikuuta 2017

Kevät on täällä

Kun et jaksa mennä lääkäriin ihan vain siksi, että saisit allergialääkereseptin uusittua...

...tuskailet tukkoisen nenän ja vuotavien silmien kanssa.
...heräät aamuyöstä laittamaan nenäsuihketta, kun henki ei enää kulje.
...ostat apteekista erilaisia allergialääkkeitä, ja mietit miten ne vaan ei toimi niin hyvin kuin ne reseptilääkkeet aikoinaan.

Eilen löysin kuitenkin melko hyvän nenäsuihkeen, joka on helpottanut tukkoisuutta. Nyt enää ongelmana kutiavat silmät, ja voihan se olla että ne on vain täynnä katupölyäkin. 

Voi kuinka rakastankaan sinua, kevät.

lauantai 8. huhtikuuta 2017

Voisin totisesti

Voisin kyllä ottaa, 
miehen jo maailmalta kotiin, elämän ilman viisaudenhampaita, loistoidean ennakkotehtävään.

Voisin ja voisin,
mutta minä se vaan loruilen.

keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Sisäistä voimaa

Varasin itselleni ajan hammaslääkäriin, ihan vain tarkastukseen. Viime kerrasta taitaa olla liian kauan aikaa, koska nyt vain kysyn itseltäni että miksi ihmeessä oikein tein sen, miksi haluan vapaaehtoisesti kiduttaa itseäni sellaisella asialla. Ihan kuin se olisi jotenkin valittavissa, että haluaako käydä hammaslääkärissä vai ei.

Aamuni ovat nykyään unisia, päiväni aika yksinäisiä. Mietin sitä eilen illalla, ja saattaa olla että ainoat sanani eilen olivat myyjälle, joka kysyi kaupassa tarvitsenko apua. Sellaista voisi pahimmassa tapauksessa elämä olla, joka päivä. Toki soitin illalla äidille ja lähettelin whatsapp viestejä vähän joka suuntaan. Eihän se täydellistä yksinäisyyttä onneksi ole. Mutta hiljaisuutta ja omaa rauhaa, sitä on ainakin tarpeeksi.

Nyt pitäisi löytää jostain sisäistä voimaa selvitäkseen hammaslääkärikäynnistä, ja sitten kun se on ohi voikin palkita itsensä jollain kivalla. 

maanantai 3. huhtikuuta 2017

Runo, josta kovasti tykkäsin





Eivät nämä sanat
niin tärkeitä.
Eivät runoni.

Tärkeintä on
ettei ketään jätetä pimeään yöhön.
Että rakkautta yhä on
välittämistä.
Ja että se löytää perille
tarttuu vapisevaan käteen,
jäisiin pimeisiin aaltoihin
uppoavaan. Ajoissa.
Että on joku.





Maaria Leinonen

lauantai 1. huhtikuuta 2017

Ja päässäni soi, kun jäljellä on sata kilometriä Ouluun

Olen tehnyt haut kouluihin ja laittanut ensimmäiseksi vaihtoehdoksi Oulun amkin visuaalisen viestinnän linjan. On siis täysin mahdollista, että syksyllä on edessä muutto Ouluun. Ja millaisia ajatuksia se sitten oikein todellisuudessa herättää.

Oulussa oleva koulutus kuulostaa kaikkein eniten omalta vaihtoehdolta, ja siksi olisin ehkä jopa aika innoissani koulupaikasta. 

Mutta...

...entäs sitten kun on niin kamalan kaukana kotoa?
...entäs sitten kun ei joka viikonloppu jaksa/ehdi siirtää itseään Joensuuhun ja poikaystävä jää kuitenkin tänne?
...entäs sitten kun sieltä ei tunne ketään ja olisi vähän niin kuin pakko löytää uusia kavereita?

...entäs sitten kun kaikki tuttu ja turvallinen jää tänne, ja edessä on vain paljon arvoituksia ja uusia asioita?

Edelleen kaiken tämän ajatteleminen tuntuu kaukaiselta, vaikka onhan se nyt jo paljon enemmän totta kuin vaikka joskus tammikuussa. Olen valinnut Oulun ensimmäiseksi vaihtoehdoksi, olen siis valinnut että jos pääsen Ouluun en voi enää edes valita toiseksi laittamaani Joensuuta.

Toisaalta myös rakastan ajatusta siitä, että saisin muuttaa omaan kämppään. Olisi oma kirjahylly ja ihan omat seinät, joille voisin laittaa mitä haluan. 
Voisihan se olla aikaa ihan vain itselle, ja voisihan olla että se tulisi parhaaseen mahdolliseen saumaan.

torstai 30. maaliskuuta 2017

Sillä elämä on mitä on

Ongelmani on se, että näen elämän kokonaisuutena. Näen kaikki ne hetket, jotka ovat menneet ja joita ei koskaan saa takaisin. Samalla koitan nähdä niin kauas tulevaisuuteen, ettei kukaan osaa kertoa millaista elämä silloin oikein on.


Ei elämää pitäisi katsoa sillä tavalla, kokonaisuutena. Eihän sen painoa silloin jaksa kukaan kantaa. Ei ikävää siitä, että menneisyys ei palaa. Tai pelkoa siitä, mitä kaikkea tulevaisuus tuokaan tullessaan.




Tässä ja nyt on se hetki, jolloin tapahtuu elämä.
Se ainut elämän kannalta tärkeä hetki. 
Nyt.




tiistai 28. maaliskuuta 2017

Meille annettu on vain lyhyt hetki, ja nyt mä käytän sen

Ajatuksia siitä miten määritellään maailman huonoin tyttöystävä, milloin jotakin paikkaa voi sanoa kodiksi, ja kuka ihme oikein pesee ne kaikki ikkunat joita Pohjanmaalla on talot tulvillaan.

Viikonloppu Vaasassa hipoi täydellisyyttä, ja jos mahdollista olisin pysäyttänyt ajan siihen hetkeen. Niin ettei olisi tarvinnut palata työttömyyteen, yksinäisiin viikkoihin ja toimettomuuteen.

Jos voisin minä lähtisin, mutta toisaalta tiedän ettei missään pääse itseään pakoon. Ei vaikka matkustaisi maailman ääriin, sielläkin seurana on ne samat ajatukset. 

Ainakin elämässä on maanantai-illan ryhmä. Joukko ihania ja upeita naisia, jokainen omalla tavallaan. Ehkä tässä elämässä aina silti on jotain, jotain josta pitää kiinni.

tiistai 21. maaliskuuta 2017

Unia lähtemisestä

Olen viime öinä nähnyt unia lähtemisestä. Milloin on pitänyt ehtiä bussiin, nousta lentokoneeseen tai kiirehtiä junaan. Aina on lähtö lähellä ja sitten kuitenkin tavarat kateissa, lippu ostamatta ja kiire ehtiä kyytiin.

Viime yönä etsin juna-asemalla lippuautomaattia, josta ostaa se puuttuva lippu. Joku mies kysyi voisinko ostaa hänellekin lipun, tai ainakin lainata 68 markkaa lippua varten.

En tiedä mihin mieleni on matkaamassa, tai mistä nämä unet tulevat. Olenko minä tosiaan lähdössä?

torstai 16. maaliskuuta 2017

Epävarmuutta

Elämä on epävarmuutta.
Ei voi tietää varmaksi maailman painoa, taipaleen pituutta, mutkien määrää.
Kuljemme sokkoina, kohti sitä jotakin.
Käytettävissämme päiviä välissä elämän ja kuoleman.

Valinnoillamme vaikutamme päämäärään,
tietämättä kuitenkaan mihin ne meidät vievät.

Epävarmuutta, ilman minkäänlaista parempaa tietoa. 

maanantai 13. maaliskuuta 2017

"Mene jos, haluaisit löytää läheisen ystävän."
Niin sanottiin, ja kaikki muut liikkuivat paitsi minä.
Vaihtoivat paikkaa minun tuijotellessa varpaitani.

Kai se kertoo vain siitä, että asiat ovat hyvin.
Etten minä kaipaa elämääni läheisiä ystäviä,
silloinhan niitä varmasti on ihan sopiva määrä.

tiistai 7. maaliskuuta 2017

Vääryyttä tuntea olevansa vääränlainen

Minussa elää ajatus riittämättömyydestäni.

Siltä pitäisi kai katkaista siivet,
mutta sen sijaan tunnen kuinka se vain kasvaa ja vahvistuu.

Sellainen on tämä yhteiskunta, 
että riittämättömyyden tunteella on kaikki mahdollisuudet kasvaa.
Että me joissa on tulevaisuus, me joiden pitäisi luoda uraa ja uskoa itseensä,
me emme lopulta enää usko riittävämme yhtään mihinkään.

On silkkaa vääryyttä tuntea olevansa vääränlainen.

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Lista helmikuun asioista

Viime kuussa sana kuntosali piirtyi kalenterini sivuille yhteensä kahdeksan kertaa. Kävin Helsingissä kääntymässä, odotin Eppujen keikkaa. Kaikkien tietojen mukaan myös kävin kyseisellä keikalla, vaikka mielikuvat ovatkin sumuisia ja jonkinlaisen hämärän peitossa. Viime kuu oli viimeinen kokonainen verstaalla vietetty kuukausi. Virkkasin nuijalle nutun ja mietin kesätyö ja koulu asioita. Oli ystävänpäivä, jona en loppujen lopuksi saanut kukkia 
edes itseltäni. 


Viime kuu oli kuukausi, jona hetkittäin pelkäsin enemmän kuin uskallan myöntää edes itselleni. Googlettelin oireita, kielsin itseäni googlettamasta oireita, googletin silti ihan vähän.


Luin ainakin yhden ihan mahtavan kirjan, ehkä toisenkin mutta en muista. Mietin parturiin menoa, mutta päädyin leikkaamaan otsikseni itse keittiösaksilla. Farkkuni ratkesivat haaroista ja nyt olen käyttänyt pelkästään mekkoja.


Sellainen oli viime kuu ja nyt on täällä maaliskuu.

maanantai 27. helmikuuta 2017

On päiviä, jolloin ei toivo mitään niin paljon kuin että ongelmani ja ajatukseni voisivat olla ihan tavallisen nuoren naisen elämää. Että ajatukseni täyttäisi suunnitelmat nähdä kavereita, tulevien viikkojen tuomat asiat ja kaikki se mikä on normaalia. Mikä tahansa muu kuin se kaiken nielevä elämää suurempi pelko.


Tämä on juuri sellainen.

perjantai 24. helmikuuta 2017

Maailman rata

Torilla kello yleensä 8.24 tai 8.26.
Jalkakäytävällä leipomon auto, seuraavassa korttelissa postiauto.
Aina se sama linja-auto, jossa lukee isolla JOENSUU.
Se nainen liiviin puetun koiransa kanssa, ja se nainen jolla on päässään korkea nuttura.
Lapsi, jolla on pinkit vaatteet ja vaaleanpunainen pipo silmillään.

Enkä se ole enää vain minä, jonka elämä toistaa samoja ratoja.
Ei se ole vain minun elämäni, joka on samanlaista päivästä toiseen.
Se on tämä maailma, ja rutiinit joita me tarvitsemme.

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Emma Cline - Tytöt

En muista milloin viimeksi olisin lukenut kirjan, joka sai täyden mielenkiintoni jo heti ensimmäisten sivujen jälkeen. Milloin viimeksi olisin lukenut kirjan kolmessa päivässä, tuosta noin vain. Tai milloin viimeksi kirjan tarina olisi aiheuttanut niin paljon tunteita, kylmiä väreitä ja ajatuksia. Emma Clinen Tytöt kuitenkin oli juuri sellainen.




Kirjan tapahtumat sijoittuvat kesään 1969, jolloin neljätoistavuotias kalifornialaistyttö Evie on tylsistynyt, yksinäinen ja janoaa uusia kokemuksia. Hän ihastuu puistossa kohtaamaansa kauniiseen hippityttöön ja päätyy tämän matkassa kommuuniin, jota pyörittää karismaattinen Russell.
Kesä kuluu kommuunin maatilalla vetelehtien. Vähitellen raadollinen totuus idyllin taustalla alkaa paljastua, ja lopulta tapahtumat riistäytyvät kokonaan käsistä.
Tarinan juurilla on tositarina Charles Mansonin johtamasta kultista.

Kirja oli oikeasti todella pysäyttävä. Eikä sen hohtoa ainakaan vähentänyt se, että tarinan taustalla vaikuttavat tapahtumat ihan oikeasta elämästä. Maltoin olla googlettamatta Charles Mansonia lähes kirjan loppuun saakka. Sitten se piti tietenkin tehdä, koska nykymaailmassa se on mahdollista. 

Antaisin tälle kirjalle heittämällä viisi tähteä viidestä. Kirjan kieli oli kuvailevaa, mutta tällä kertaa silti riittävän ymmärrettävää. Asiat esitettiin vertauskuvin, mutta niin että lukijan oli silti helppo seurata tarinaa ja ymmärtää mitä tapahtui.

Suosittelen tätä, ehdottomasti. Nimimerkillä olen vieläkin ihan kananlihalla.

tiistai 21. helmikuuta 2017

Pinnan alla

Ihmiset jotka sanovat etteivät tarvitse vierelleen ketään, ovat usein niitä jotka kaikkein eniten kaipaavat toista ihmistä elämäänsä. Pelkäävät jäävänsä yksin, pelkäävät myöntää edes itselleen kuinka paljon tarvitsevat.
Ne jotka nauravat eniten, voivat olla niitä kaikkein surullisimpia. Ovat nähneet liikaa, mutta miten sellaista kertoo kenellekään. On vain helpompaa peittää se kaikki naurulla.
Ne jotka hehkuttavat onneaan, ehkä ajautuneet liian kauas siitä joka oikeasti tekisi onnelliseksi. Todistelevat onneaan, yrittävät sillä tehdä onnettomasta päinvastaista. Kirjoittavat sanoja onnesta, että uskoisivat itsekin.

Emmehän me näe pinnan alle. Emme sinne mihin kaikki totuudet on piilotettu. Emme näe muuta kuin sen mitä meille jaetaan. 
Ja kukapa täällä jakaisia kaikkea omastaan, kun maailma voin sen viedä pois niin kovin nopeaan.

lauantai 18. helmikuuta 2017

Polkupyöräilyn ilot

En tiedä olenko väärässä, jos väitän polkupyöräilijöiden olevan niitä ei-toivotuimpia kavereita liikenteessä. Autoilijat eivät tahdo pyöräilijää eteensä hidastamaan liikennettä, mutta toisaalta myöskään jalankulkijat eivät ilahdu ohitse suhahtelevista pyöräilijöistä. Eivät edes myös pyöräilyyn tarkoitetulla kevyenliikenteenväylällä.

Tästä on puhuttu paljon ainakin syksyllä joensuun alueella. Miten jalankulkijoita pelottaa kun pyöräilijät surffailevat heidän seassaan. Itse olen pyrkinyt kiinnittämään huomiota siihen missä minä sillä pyörällä oikein ajan. Mutta muistatko sinä, pelokas jalankulkija, pitää huolen siitä ettet kävele keskellä jalkakäytävää tai seilaa edes takaisin reunasta toiseen niin että pyörällä ohittaminen tulee mahdottomaksi? 

Pyörässä on kello, onhan se. Jos soitan kelloa, saan pahoja katseita. Itsestänikin ääni on häiritsevän kova ja jopa epäkohtelias. Jos taas en soita kelloa, vaan pujahdan vain sopivasta välistä, saan silti pahoja katseita. Pitäisi katsokaas ilmoittaa tulostaan, ettei kävelijä saisi sydänkohtausta. 

Sinänsä tykkään kulkea matkat pyörällä. Se on nopeampaa kuin kävely, ainakin jos lunta ei ole tuhottomasti ja ihmiset ymmärtävät kävellä jalkakäytävän reunassa. Toisaalta monet kerrat olen itsekin huomannut olevani pyöräilijöiden tien tukkona, kun olen taittanut matkaani kävellen.

Voitaisiinkohan suomeenkin maalata erikseen pyöräilijöiden kaistat ja jalankulkijoiden kaistat, ihan vain asian selventämiseksi ja sen viimeisenkin kontaktin välttämikseksi. Ei liene mitään kauheampaa kuin ottaa kontaktia liikenteessä ja pyytää jotakuta antamaan tietä. Kyllä olisi hyvä olla selkeät kaistat, säästyttäisiin paljolta.

perjantai 17. helmikuuta 2017

Tyhjälle taivaalle

Etsin kauan, vääristä paikoista.
Anna armoa, anna pelkoni karista.

En usko mihinkään,
En osaa seurata ketään.
Mutta pyydän
Pyydän selällään
Pyydän selällään
Auta nousemaan
Huidon kädet levällään,
oikein päin kääntymään.

Me nousemme ylös
Läpi auton katon
Läpi lumen ja yön
kylmän polttoaineen
Me nousemme ylös
Tyhjälle taivaalle

keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Sinuun minä jään

Pitää elää, ne sanovat. Pitää mennä ja tehdä nyt kun on nuori, nyt kun on vielä kaikki mahdollista. 
Ja minä mietin, että miten se oikein tehdään. Miten mennään rohkeasti, yhtään pelkäämättä, kohti jotain sellaista jota ei voi ennalta nähdä?

Ei ole vielä mikään kiire, kun on niin nuori. Vielä ehtii opiskella ja löytää itsensä. Samaan aikaan ei kuitenkaan saisi hetkeäkään epäröidä. Äidinmaidossa olisi pitänyt imeä itseensä päämäärä ja unelma-ammatti, joita kohti suunnata. 
Miten voi samaan aikaan olla vielä aikaa ja sitten kuitenkin ihan hirveä kiire? 

Jos minä voisin, minä oppisin sanomaan ettei minulla ole mitään hätää. Että miksi teillä on niin kamala hätä minusta, kun kaikkihan on ihan hyvin. 
Ehkä minä opinkin. 

tiistai 14. helmikuuta 2017

Vuoristorataa

Olen käynyt helsingissä antamassa hyväksyntääni sille millainen vene on luvallista ostaa ja kertonut ääneen haaveiden hääpäivästä. 
Olen saanut nukahtaa sviitin valkoisiin lakanoihin ja herätä hotellin aamupalaan. 
Olen miettinyt kuinka suuri ihmisen täytyy olla saadakseen monta sataa ihmistä taputtamaan käsiään ihan vain astumalla huoneeseen.

Olen ymmärtänyt olevani törmäyskurssilla sellaisten kanssa, jotka jo nuorena tiesivät mitä haluavat elämällänsä tehdä. Tai sellaisten kanssa, jotka menevät töihin ihan vain tienatakseen rahaa ja ottavat vastaan työn kuin työn.

Olen alkanut elätellä toivoa, jonkun suuremman löytymisestä. 
Olen menettänyt uskoni kaikkeen ja sitten taas päättänyt vain uskoa.
Yhtä suurta vuoristorataa on tämä kaikki.

perjantai 10. helmikuuta 2017

Tolppakorkokenkätyttö

Hän, joka luuli ettei koskaan voisi ottaa korviinsa reikiä. Ja nyt löytyy korvareikiä jo yhteensä viisi. 
Hän, joka ajatteli ettei korkeilla koroilla kävellä kuin juhlissa. Ja nyt omistaa jo useammat korkeakorkoiset kengät. 
Hän, joka pitkään luuli että elämän ensimmäisen parisuhteen on oltava myös se viimeinen. Nyt takana yksi ero ja edessä paljon onnellisempi suhde kuin se ensimmäinen.

Hän, joka on pikkuhiljaa alkanut ymmärtää että on muitakin ihan yhtä hyviä tapoja elää elämää. Ettei kaiken tarvitse mennä kuin muilla perheenjäsenillä tai ihmisillä ylipäätään.
Sellainen hän olen minä.

tiistai 7. helmikuuta 2017

Minä sinua vaan

Voiko sanoilla kuroa umpeen välimatkaa?


Rakas - miinus kaksi kilometriä.
Sydänhymiö - miinus kymmenen kilometriä.
Olet ihana - miinus toiset kymmenen kilometriä.


Mitä sitten kun loppuu sanat. Täytyykö siirtyä kuviin?


Minä ja aamupala - miinus kolme ja puoli kilometriä.
Minä hississä - miinus seitsemän kilometriä.
Minä ja elämäni ilman sinua - miinus miinus miinus.


Pus, pus, pus ja joka iltainen hyvää yötä viesti. Ne syövät pois meidän kilometrejä ja yhdistävät edes hetkeksi.

lauantai 4. helmikuuta 2017

Aamun hämärässä uneliaita suudelmia ja kuiskaus kertoo miten nätti olen.
Niin pehmeitä, ettei ole toisia.
Suudelmat ja sanat.