Maailman vaatimukset tuntuvat usein olevan minulle liikaa. Ja sitten sitä aina pysähtyy miettimään, että miksi niihin vaatimuksiin edes pitäisi pystyä vastaamaan. Mitä niillä on väliä, kun jokainen ihminen ja elämä on erilainen, jokainen kuitenkin elää elämäänsä niistä omista lähtökohdistaan.
Kun muutin ensimmäisen kerran omilleni olin 20-vuotias. Tunsin jo siinä vaiheessa itseni vialliseksi, kun edes enää asuin porukoillani. Toisaalta samaan aikaan en ollut ollenkaan valmis muuttamaan omilleni. Silti se vain tapahtui ja minä menin sen kaiken mukana. Koska kyllähän se nyt kuuluu asiaan, kyllähän sitä nyt jo siinä iässä. Siitä alkoi elämäni vaikein syksy ja kevät. Paniikkikohtauksia, ahdistusta, koko aikainen kuolemanpelko, vatsaongelmat. En ollut valmis, silti pakotin itseni, kehoni joutui äärirajoille, voin huonosti niin henkisesti kuin fyysisesti. Olin kateellinen niille joiden vanhemmat asuivat kaupungissa ja he pystyivät edelleen käymään koulua kotoa käsin.
Silloin olin varma, että minussa on jotakin vikaa. Että minun pitäisi jo olla valmiimpi, eikä reagoida näin väärin siihen että olen muuttanut omilleni. Nyt kuitenkin kolmen vuoden jälkeen, kun taas asun virallisesti porukoilla, olen ihan oikeasti alkanut tuntea olevani valmis muuttamaan. Niin kuin ennenkin olen todennut; ei pitäisi pakottaa itseään olemaan valmiimpi kuin mitä on, ihan vain siksi että muut odottaisivat niin olevan. Kaikki asiat tapahtuvat ajallaan, täytyy vain antaa itselleen kaikki se aika jonka tarvitsee tullakseen taas hieman valmiimmaksi.
Tällä hetkellä minulta odotetaan valmiutta työelämään. Pitäisi hakea jokaista vähänkin omaan alaan liittyvää työpaikkaa ja työllistyä, koska omistaa ammattitutkinnon. Mutta entä jos se ammattitutkinto ei tee valmista työelämään? Jos se valmiuden tunne tuleekin jostain ihan muualta? En aio enää pakottaa itseäni sellaisiin tilanteisiin joihin en ole valmis ihan vain siksi, että minulta odotetaan sitä. Tämä on minun elämäni ja aion elää sitä ihan omalla vauhdillani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti