keskiviikko 28. joulukuuta 2016

Tuleva vuosi, olen valmis

Tämä vuosi alkoi suudelmasta ja toivottavasti, sekä hyvin todennäköisesti, myös päättyy sellaiseen. Toivoin tältä vuodelta ajatuksia siitä, mitä tekisin elämälläni. Kokeilin kahvilantätin elämää ja totesin että ei se sitten kuitenkaan ollut se juttu. Kesällä myin mansikoita, sitäkin kesti vain parisen viikkoa kiitos sateisen heinäkuun. Lopulta löysin tieni Nuorisoverstaalle ja voin ehkä kuitenkin sanoa edes keksineeni sen mitä voisin elämälläni tehdä. Tämän vuoden puolella tosin ei sitä asiaa voinut kamalasti edistää, mutta kevättä ja yhteishakua odotellessa. Kai se pitäisi jo laskea jonkinlaiseksi voitoksi, että edes tiedän mitä kohti kulkea.

Taisin tänä vuonna myös ostaa uuden tietokoneen sekä makro-objektiivin kameraan. Kävin Helsingissä moottoripyörä- ja venemessuilla. Kesän alussa meidän perheeseen muutti pienenpieni koiravauva, joka aiheutti ainakin alkuun hieman unettomia öitä. Kesällä myös reissattiin ja tulikin matkustettua autossa pitkin ruotsia ja saksaa. Luin kirjoja erityisherkkyydestä ja olen myös kipuillut paljon sen kanssa, että riitänkö tällaisena kuin olen. Olen seurustellut kokonaisen vuoden, ja tietenkin oudompaa olisi jos välistä löytyisi seurustelemattomia ajanjaksoja.

Olen ollut tänä vuonna hurjan kiitollinen ja onnellinen kaikesta siitä mitä maailma on elämääni suonut. Ei kai se silloin voi kovinkaan huono vuosi olla. Pian kääntyy taas uusi sivu ja tällä kertaa täytyy sanoa, että odotan sitä kaikkea jo aika innolla.

perjantai 23. joulukuuta 2016

Maailman sielun mahtavan, voi kuulla riehuvan

Sellaista rauhaisaa tunnelmaa, jota ei muulloin oikein edes tuntea saa.
Sellaista lämpöä ja lempeyttä, johon voi uppoutua kokonaan.
Kynttilöiden valoa, joulukuusen hohtoa, joululaulujen sävelmää.
 
Toivon, että osaisin pysähtyä.
Osaisin olla jokaisena tyhjänä hetkenä tarttumatta puhelimeen.
Osaisin vain kuunnella mitä maailmalla on minulle sanottavanaan,
millaisia tarinoita elämällä kerrottavanaan.
 
Sellaista joulua minä toivon.

torstai 22. joulukuuta 2016

Joulun aikaa

Viime päivät olen tehnyt joulua. Keksinyt viime hetken joululahjoja ja metsästänyt litran lasipurkkia kauppojen tyhjentyneiltä lasipurkki hyllyiltä. Jännitin ehtiikö posti ajoissa sittenkään ja vähän myös annoin periksi kun ne joulukortit nyt vain oli siellä väärässä osoitteessa.
Nyt alkaa kuitenkin kaikki olla aikalaillaan kasassa ja paketoituna.


Tänä vuonna jouduin muistuttamaan itselleni ettei kaiken tarvitse olla ihan niin täydellistä, että täytyy tehdä asiat niissä puitteissa kuin mahdollista. Eikä se ole niin vakavaa, jos osan lahjasta antaa vasta joulun jälkeen.


Löytyi lopulta se surullisen kuuluisa litran lasipurkkikin ja sain idean toteutettua. Tästä tuli kyllä aika kiva ja näitä voisi ehkä vaikka ensi vuonna tehdä enemmänkin.


Lisäksi väsäilin tänä vuonna ihmisille hamahelmistä tuollaisia pöllöavaimenperiä. Niistä tuli melkoisen söpöjä ja ovat kyllä saaneet jo kiitosta.
Ennen joulua olisi vielä muutamat lahjat paketoitava ja yksi ainakin toimitettava perille. Jokunen pipari odottaa myös koristelua ja siivoaminenkaan ei kai tekisi pahaa.

Mutta kyllä se tästä, ihan pian. Rauhaa ja lempeää joulun tunnelmaa odotellen. Ihanaa joulunaikaa kaikille!

tiistai 13. joulukuuta 2016

Kynttilöiden valossa purppuraa

Viime viikolla dippasin hiukseni ehkä purppuraan tai sitten ihan vain pinkkiin väriin. Se on aiheuttanut kanssaeläjissä paljon ihastusta, minussa enemmänkin hämmennystä elämästä. Miten tämä tällainen väri pysyy päässä ja miten elää kun suihkun jälkeen hiuksista valuu punaista vettä ja kaikki värjääntyy purppuraksi.

Maa on saanut valkoisen peitteen ja taivaalla loistaa kaiken kauniiksi tekevä kuu. Se saa öisin maailman näyttämään valoisalta ja tekee puista kimaltavia.

Joulu lähestyy, kynttilät ja niiden myötä myös valo ympärillä lisääntyy. Siitä minä pidän.

lauantai 10. joulukuuta 2016

Vaativa maailma

Maailman vaatimukset tuntuvat usein olevan minulle liikaa. Ja sitten sitä aina pysähtyy miettimään, että miksi niihin vaatimuksiin edes pitäisi pystyä vastaamaan. Mitä niillä on väliä, kun jokainen ihminen ja elämä on erilainen, jokainen kuitenkin elää elämäänsä niistä omista lähtökohdistaan.

Kun muutin ensimmäisen kerran omilleni olin 20-vuotias. Tunsin jo siinä vaiheessa itseni vialliseksi, kun edes enää asuin porukoillani. Toisaalta samaan aikaan en ollut ollenkaan valmis muuttamaan omilleni. Silti se vain tapahtui ja minä menin sen kaiken mukana. Koska kyllähän se nyt kuuluu asiaan, kyllähän sitä nyt jo siinä iässä. Siitä alkoi elämäni vaikein syksy ja kevät. Paniikkikohtauksia, ahdistusta, koko aikainen kuolemanpelko, vatsaongelmat. En ollut valmis, silti pakotin itseni, kehoni joutui äärirajoille, voin huonosti niin henkisesti kuin fyysisesti. Olin kateellinen niille joiden vanhemmat asuivat kaupungissa ja he pystyivät edelleen käymään koulua kotoa käsin.
Silloin olin varma, että minussa on jotakin vikaa. Että minun pitäisi jo olla valmiimpi, eikä reagoida näin väärin siihen että olen muuttanut omilleni. Nyt kuitenkin kolmen vuoden jälkeen, kun taas asun virallisesti porukoilla, olen ihan oikeasti alkanut tuntea olevani valmis muuttamaan. Niin kuin ennenkin olen todennut; ei pitäisi pakottaa itseään olemaan valmiimpi kuin mitä on, ihan vain siksi että muut odottaisivat niin olevan. Kaikki asiat tapahtuvat ajallaan, täytyy vain antaa itselleen kaikki se aika jonka tarvitsee tullakseen taas hieman valmiimmaksi.

Tällä hetkellä minulta odotetaan valmiutta työelämään. Pitäisi hakea jokaista vähänkin omaan alaan liittyvää työpaikkaa ja työllistyä, koska omistaa ammattitutkinnon. Mutta entä jos se ammattitutkinto ei tee valmista työelämään? Jos se valmiuden tunne tuleekin jostain ihan muualta? En aio enää pakottaa itseäni sellaisiin tilanteisiin joihin en ole valmis ihan vain siksi, että minulta odotetaan sitä. Tämä on minun elämäni ja aion elää sitä ihan omalla vauhdillani.

tiistai 6. joulukuuta 2016

Yhden suhteen kriisi

Meidän suhteen alku ei ollut mitenkään ruusuinen, olenhan tunnetusti hieman hitaasti lämpiävä. Mutta kun alun vaikeudet saatiin selätettyä avautui edessä tuhansien mahdollisuuksien maailma. Kaikki oli uutta ja ennen kokematonta. Oli helppoa nähdä hyviä hetkiä, niitä tuntui olevan loputtomiin. Sitä halusi mennä joka paikkaan toisen kanssa, joskus se toinen oli mukana silloinkin kun ei edes erityisemmin olisi ollut tarve. Alkuhuuma oli ilmeistä.

Mutta nyt, useamman vuoden jälkeen kaikki alkaa olla nähty. On vaikeata löytää mitään uutta näkökulmaa tai tapaa. Kaikki tuntuu olevan jo kertaalleen läpi käytyä, ja ei sitä toista aina edes jaksa viedä mukanaan joka paikkaan. Yritinhän minä keväällä piristää tätä suhdetta uusilla hankinnoilla. Ja auttoihan se, ainakin hetkeksi.

Minun ja kamerani, minun ja valokuvauksen suhde, on tullut kolmen vuoden kriisiin. Tänään oli mitä ihanin sää, aurinko paistoi ja taivas oli sinisempi kuin aikoihin. Silti minä hautauduin peiton alle katsomaan Gilmoren tyttöjä, kun kuitenkin olen sen kaiken jo kertaalleen kuvannut ja oli niin pirun kylmäkin että kuka hullu nyt sellaiseen säähän lähtee sormiaan palelluttamaan.

Kuvausideat tuntuvat olevan todella vähissä ja niitä pitäisi nykyään keksimällä keksiä. Makron ja jäätyneiden saippuakuplien yhdistelmää odotan tällä hetkellä kovasti, mutta saa nähdä koska saan aikaan toteuttaa sen.
Ehkä täytyy vain olla hetki tauolla, mennä ulos ilman sitä toista, tehdä juttuja ilman kameraa. Jospa se intohimo sieltä taas löytyy, kun aikansa jaksaa odottaa.

maanantai 5. joulukuuta 2016

Sellainen tyttö

Olen se tyttö, jolla on aina kirja mukana repussaan.
Se tyttö, joka kantaa korvissaan Eiffel-tornin muotoista unelmaa.
Se tyttö, joka tuntee kaiken syvästi ja kysyy usein itseltään mikä on kaiken tämän tarkoitus.
 
Olen se tyttö, jonka soittolistalla soi herkkiä suomalaisia biisejä,
se tyttö joka ei ymmärrä miksi musiikkia täytyisi soittaa niin kovalla kuin mahdollista.
Se sellainen, joka väsyy helposti elämään vaikka ei mitään kovin suurta edes tapahtuisi.
 
Olen se tyttö, jonka sydämessä on yhä edelleen yksi iso kanin mentävä aukko.
Se tyttö, joka itkee nykyään turhankin helposti; elokuvissa, konserteissa, teatterissa, yksin sängyssä unta odottaessaan.
 
Sellainen tyttö, joka rakastaa enemmän kuin edes itse ymmärtää.

torstai 1. joulukuuta 2016

Olet pilven painoinen

Vanhusten hoitokodin pikkujouluissa laulettiin monta laulua, syötiin puuroa ja juotiin kahvia. Ja minä mietin, miten ihmeessä selviän siitä kaikesta. Vanhukset ovat niin hauraita, että toisaalta tekisi mieli vain rutistaa heitä kaikkia ja sanoa että ei mitään hätää vaikka ruoka ei enää pysykään lusikassa. Toisaalta jo monen vuoden ajan minussa on asunut hullu ajatus, jonka mukaan muistisairaus voisi hypätä valkeahiuksisesta päästä omaani, jos halatessa päämme koskettaisivat toisiaan. Todennäköisempää lienee, että se sairaus on minussa perinnöllisenä, geenien mukana saatuna.

Silmät lukevat monta kertaa paidassani olevaa tekstiä ja hapuilevat enkeli taivaan sanoja lauluvihkosesta. Usein on vaikea tietää mitä kysymyksiin pitäisi vastata, ja hoitokodin sijasta taidettiin olla koulussa. Aina en tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa, ja miksi olla niin iloinen pienistä välähdyksistä kun niiden määrä ei kuitenkaan ole kasvava.

Ja kun äitini kysyi että "onkos sitä sinulla lapsia?", se valkeahiuksinen vain nauroi, kuin joku olisi juuri kertonut paremmankin vitsin.