Olla vierellä, olla läsnä

Eilen baarissa minä tarkkailin ihmisiä ja mietin,

miksi täytyy musiikkia soittaa niin kauhean kovalla,

miksi en näe yhtäkään pöytää jossa ei kellään olisi älypuhelin kasvanut käteen kiinni,

miksi kukaan ei keskity tähän hetkeen vaan ovat jossain ihan muualla.

 

Minä katsoin sitä ihmistä siinä vieressä,

pidin kädestä kiinni,

välillä ehkä vähän pussasinkin.

 

Olinko minä sitten enemmän hetkessä,

juuri siinä,

olinko enemmän kuin ne muut.

Sinä päivänä kun maahan satoi ensilumi

Minä liukastelin kesärenkailla lumisilla teillä.

Tunsin suurta mielihalua paistaa joulutorttuja.

Join mariannecappuccinoa Coffarissa ja luin Orange is the new blackia.

Löysin eiffeltorni korvikset.

 

Sitä seuraavana päivänä minä katselin koiran riemua lumisessa maailmassa,

ja sotkin puhdasta valkoista hankea jalanjäljillä.

 

Kohta lumi on enää muisto vain,

mutta sinä päivänä kun sitä ensi kerran tänä syksynä satoi,

 

minä hymyilin.

Unelma-ammatti, entä jos sitä ei ole?

Uusimman Cosmopolitanin juttu unelma-ammateista kolahti niin täysin omaan elämäntilanteeseeni, että nappasin tänään kyseisen lehden kaupasta mukaani.

 

Olen viime aikoina kipuillut niin paljon (ehkä jopa niin paljon, että tästä aiheesta kirjoittaminen aiheuttaa pahoittelureaktion: sori, taas mennään!) juurikin sen tunteen kanssa, kun monet asiat ovat ihan kivoja mutta mikään ei ole ylitse muiden. Olen tuntenut valtavaa huonommuudentunnetta, koska minulla ei ole unelma-ammattia jota kohti pyrkiä. Minulla on vain tavoitteena löytää töitä, edes jotain töitä.

Tämä juttu antoi aivan uusia näkökulmia, ja ehkä myös vapauttavia sellaisia asian tarkastelemiseen. Jutussa haastateltu työterveyslaitoksen erikoistutkija Auli Airila neuvoo esim. pohtimaan mitkä ominaisuudet työssä ovat itselle kaikkein tärkeimpiä. Haaveammatti ei nimittäin välttämättä edes koostu itse työstä. Unelmatyö kun voi olla vaikka sellainen, jossa työmatka on mahdollisimman lyhyt. Itselleni ehkä unelmatyössä työpäiviä ei olisi viikossa kuin kolme, tai ainakin osan voisi tehdä etänä kotoa käsin.

Sen lisäksi, että juttu avasi silmiä katsomaan työnhakua uudella tavalla, auttoi se myös olemaan itselleen armollisempi. Ei kaikilla tarvitse olla sitä tiettyä unelma-ammattia. Kaikki eivät välttämättä edes voi toteuttaa unelmaansa työkseen.
Unelmatyö on suurempi kokonaisuus, joka koostuu niin monesta muustakin asiasta kuin vain siitä ammattinimikkeestä. On ihan okei, vaikka ei tietäisikään. Silti ei ole mitään hätää.

Ihan oikeata ruoanlaittoa

Ruoanlaitto on nykyään muuttunut suorastaan naurettavan helpoksi. Herkullista ja terveellistä ruokaa on nykyään nopea ja helppo valmistaa, ilman että tarvitsee ostaa valmisruokia mikrossa lämmitettäväksi.
On mahdollista tehdä lettuja lisäämällä vain neste valmiin jauhosekoituksen joukkoon. Tai sitten on monia erilaisia pataruokia joihin lisätään vain jauheliha.

Kokeilin tänään ensimmäistä kertaa lasagnea, johon tarvitsi lisätä vain jauheliha. Pakkauksessa oli kastikeseos ja lasagnelevyt valmiina. Olihan se hyvää, ja ehkä myös nopeampi valmistaa kuin lasagne johon olisi pitänyt itse keittää juustokastike ja jauhelihakastike. En silti laske tuollaisten ruokien tekoa ruoanlaitoksi. Senhän osaisi tehdä ihan kuka vain. En tunne varsinaisesti laittaneeni ruokaa, jos ainoa tehtäväni on lisätä vain jauheliha.

En ole itse kovinkaan taitava maustamaan ruokia, joten onhan se kätevää että jopa minä "osaan" tehdä maukasta ruokaa tuosta noin vain. Silti arvostaisin itseäni ruoanlaittajana enemmän, jos tekisin ihan kaiken alusta asti itse.
Onhan se toki kätevää tässä kiireisessä maailmassa, että on nopeampiakin tapoja tehdä terveellistä ruokaa. Ja ehkä minä vielä joskus teen lasagnea, johon keitän kaikki kastikkeet ihan itse.

Minun sisäinen paloni

Olen juurtunut syvästi ajatukseen, että oman alani harjoittaminen ammattina olisi liian vaikeaa. Ei ole töitä, en ole tarpeeksi hyvä. Pitäisi opiskella hurjasti lisää, perustaa ehkä oma yritys ja tehdä itselleen nimeä. Kuinka paljon helpompi tie olisi se perinteinen kasista neljään ja palkka juoksee kerran kuussa. Olisihan se ehkä niin..

Kuitenkin kun pääsen tekemään oman alan hommia, suunnittelemaan julisteita tai muuta graafista, minussa syttyy sellainen sisäinen palo että en ikinä uskoisi. Tunnen olevani elossa, oikeasti kiinnostunut jostakin, minulla on visio jonka haluan toteuttaa.

Olisi varmaan väärin enää väittää etteikö graafinen suunnittelu, ja valokuvauskin jollain tasolla, ihan oikeasti olisi se minun juttuni. Se olisi todella väärin kaiken sen jälkeen, mitä olen itsestäni ja sisäisistä tunteistani tulkinnut.
Nyt minun täytyisi enää vain uskoa mahdollisuuksiini, kykyihini ja siihen että voin pärjätä.

Sä oot se valo joka ohjaa, käsi joka nostaa

Se on samalla maailman hienointa, ja sitten kuitenkin aina yhtä hämmentävää.

Se täyttää ilolla mielen ja sydämen, nostaa hieman irti maanpinnasta.

Joka kerta voi ilahtua uudelleen, hämmästellä elämänsä täydellisyyttä.

 

Minulla on joku, jolle laittaa viestiä.

Joku, jolta pyytää apua.

Joku, joka ihan oikeasti haluaa auttaa minua.

 

Katsoin tänään peilistä itseäni ja sellaista kaiken alleen peittävää hymyä,

siinä hetkessä ajattelin

"voi elämä, olen ihan rakastunut".

 

 Siihen maailman parhaaseen ajatukseen minä herään aina uudelleen,

ja tällä kertaa tämä kaikki on unen sijasta ihan totta.

Muuttuva maailma

Elämä on täynnä muuttuvia asioita. Ihmiset ympärillä vaihtuvat sitä mukaa kun koulut ja työsopimukset loppuvat. Samalla kun entiset ihmiset katoavat, tulee tilalle aina uusia. Tuskin kukaan  myöskään elää koko elämäänsä yhdessä ja samassa osoitteessa. Asunnot muuttuvat, koti vaihtaa paikkaansa.

Mikään ei kestä ikuisesti. Muutoksen hetkellä huomaan takertuvani tiukasti kiinni niihin asioihin, jotka ovat ainoita pysyviä. Tärkeitä ovat rutiinit. Hampaiden pesu aamuin illoin, säännölliset ruoka-ajat. Yksin ollessa saatan syödä iltapalaa ihan vain siksi, että sen rutiininomaisuus tekee oloni turvalliseksi.

Niihin asioihin minä takerrun, sellaisiin jotka kaiken muutoksen keskellä pysyvät samana. Niistä asioista minä rakennan tarvitsemani muuttumattoman maailman.

Sellaisia päiviä, tai kausia

Joskus on niitä sellaisia kausia, kun toisen myöhäisiksi venyneet illat turhauttavat. Sitä vain koittaa muistaa hymyillä siinä vaiheessa, kun toinen viimein tulee kotiin pitkän päivän jälkeen.
Jalankulkijoiden vääränpuoleinen liikenne ärsyttää, eikö sitä voisi noudattaa jalkakäytävillä samoja kaistasääntöjä kuin autoteillä.
Maailman pimeys on niin kaiken nielevää, että valokuvaaminenkaan ei sen suuremmin jaksa innostaa.
Kämpän kylmyys saa toivomaan pikaista muutosta, joko lämpimämpään asuntoon tai miksi ei saman tien kokonaan toiseen maahan.

Joskus kun ei vain jaksa itseään, eikä juuri silloin oikein ketään muutakaan.

Päivän sanana oivallus

Otin pinon lehtiä ja sakset käteen. Leikkelin sanoja, jotka jollain lailla herättivät mielenkiintoni. Liimasin sanat pahville, niistä syntyi runo.
Voimaruno.

Taakse jäänyttä elettyä elämää

Edellisiä parisuhteita miettiessäni ja listatessani alkoi minua hieman naurattamaan. Jos olisin julkkis, olisin melko varmasti aiheuttanut useammankin hyvän otsikon iltapäivälehtiin. Salarakas ja varatun miehen toinen nainen, sen jälkeen pikakihlat ja yhtä pikainen ero. Ja sitten olen vielä valittanut, että elämäni on niin kovin tavallista.

Sitä en tiedä voiko noista kumpaakaan kovin ylpeänä muistella tai eteenpäin kertoa, mutta onhan se silti elettyä elämää. Osa minun historiaani, eikä niitä sieltä poiskaan saa. Joko niihin voi suhtautua loppuelämänsä itseään tyhmäksi soimaten tai sitten voi vain todeta niiden tapahtuneen ja muistaa kuinka paljon niistä onkaan oppinut.

Ilman niitä kokemuksia en ehkä olisi tässä, enkä eläisi juuri nyt sitä elämää joka tuntuu omalle ja oikealle. Virheet ei aina ole huono juttu, joskus täytyy tehdä vääriä valintoja oppiakseen elämää.

Pics or it didn't happen

Kirjoitan blogiin siitä miten onnellinen ja rakastunut olen, haluan jakaa postaukseni facessa. Miksi?
Ystäväni ottaa ihania suloisia kuvia minusta ja poikaystävästäni, tietenkin haluaisin jakaa ne heti saman tien koko maailmalle. Miksi?

Eikö nykyään enää voi nauttia niistä kauniista kuvista ja tunteista ilman, että niitä julistaa kaikille? Ei niitä kuvia ennenkään laitettu kuin omaan albumiin, joista sitten toki voitiin kuvia vierailijoille esitellä. Nykyään yhdellä julkaise napin painalluksella kuvan näkee kuitenkin helposti monta miljoonaa ihmistä, on helppoa ajatella keräävänsä vain tykkäyksiä julkaistessaan ihan mitä tahansa.

Ehkä mietin tätä liikaa, ehkä tunnen turhaan huonoa omaatuntoa kun haluan julkaista kuvia ja tekstejä omasta onnestani. Ehkä pitäisi vain hyväksyä, että tällä hetkellä kulttuurimme on tämä. Facebookista voivat nekin kauempana asuvat sukulaiset ja ystävät nähdä millaista on elämämme tänään.

Minä en halua olla pinnallinen, kaikella mitä teen on aina oltava joku suurempi merkitys. Toivon, että voin jakamillani kuvilla ja jutuilla luoda hyvää mieltä ihmisille, koska ainakin itselleni niistä tulee ihan valtavan hyvä mieli.

6102016

Improon mennessä ihastelin maailman tyyneyttä, vähän naureskelin itselleni tunkiessani liian pitkiä lahkeitani sukkien sisään.
Impron tauolla söin banaania, sain ehkä liikaa hedelmäsokeria, julkaisin instassa banaaninsyöntivideon.
Aamupäivästä allekirjoitin monen monta eri lomaketta, kaikkiin sain rustata tämän maagisen päivän: 6.10.2016. Sen kun lukee lopusta alkuun, saa saman tuloksen kuin alusta loppuun lukiessa.

Olen viime päivinä miettinyt, että mitä jos tulisi hirmumyrsky joka vain pyyhkäisisi kaiken mennessään. Tai että mitä kaikkia tauteja minulla voikaan olla, niin monet kun ovat oireettomia. Miksi me elämme ja mikä on kaiken tarkoitus.

Kyllä minä vähän kevyemmilläkin mietteillä toimeen tulisin, niin kuin vaikka sillä että onko banaanin syömisen kuvaaminen aina jotenkin rietasta.
Elämä menee eteenpäin ja minä sen mukana.

Teinit ja niiden paljaat nilkat

Kukkahattutäti täällä, moi.

Olin tänään kaupungilla, päällä oli farkut ja alla välihousut, takki päällä ja huivi kaulassa. Silti oli kylmä, ihan järjettömän kylmä. Unohdin kyllä aamulla lapaset kotiin, eikä ollut hattuakaan päässä. Tuuli oli kylmä kuin Siperiassa, eikä ulkona ollut vielä edes pakkasta.
Ja sitten siellä oli tuhottomasti niitä sellaisia teinejä, joilla oli nilkat paljaana. Siis mitä?!?
Ilmeisesti tällä hetkellä teinien keskuudessa kuuminta muotia on kääriä farkkujen lahkeet nilkan yläpuolelle, käyttää nilkkasukkia ja lisäksi varrettomia kenkiä. Siellä vilkkui iloisesti yhden jos toisenkin nilkat aivan tuulen armoilla. Ja siinä sitten minä, liian vanha ymmärtämään yhtään mitään moisesta järjettömyydestä, hytisin kylmissäni pelkästä ajatuksesta.

Kyllä oli meidän aikaan paremmin, kun yläasteella ollessa muotia oli nimenomaan tunkea housun lahkeet sukkien sisään. Olipa sitten kyseessä farkut tai verkkarit. Ei päässyt kylmä tuuli nilkkoihin käsiksi, siellä oli nilkat turvassa pahalta maailmalta ja kukkahattutätien paheksuvilta katseilta.

No, parempi kai kuitenkin ne vilkkuvat nilkat kuin tissit tai pyllyt. Ja onpahan pojillakin mahdollisuus vilautella, ettei se olisi vain tyttöjen juttu. Maailma muuttuu ja hyvä niin, mutta onko itsekin pakko muuttua sen mukana?

Sellaista on olla onnellinen

Eilen yöllä itkin pienessä hiprakassa ripsivärini poskille, koska oli vain niin hyvä ja onnellinen olla. Olen saanut enemmän, kuin joskus edes uskalsin toivoa.
Elämässäni on ihminen, jota katsoessa sydän täyttyy rakkaudesta. Ihminen, jonka kanssa kulkea käsikädessä baarissa humalaisten seassa, pelkäämättä.
Eikä enää tarvitse lähteä baarista yksin kotiin, kun aina on illan paras ja komein vaihtoehto vierellä vielä kotimatkallakin.

Kuva: Emilia Pippola

 

Aikamoista lällyä, mutta näin on hyvä.