Ajatus, jota ei saisi ikinä missään tilanteessa edes ajatella, on muuttanut mieleeni asumaan. Siellä se myrkyttää jokaisen ajatukseni ja pienimmänkin suunnitelmani tulevaisuuden suhteen.
Odotin kai, että kahvilassa työskentely poistaisi sen kaiken sumun tulevaisuuteni edestä. Että kerrankin näkisin ihan oikeasti selvästi mihin olen matkalla. Olin väärässä. Ensimmäisenä päivänä päätin, että minun on päästävä yliopistoon. Muutaman päivän päästä sain kuulla, että kulttuurintutkimusta on turha haikailla opiskelevansa: se kun ei työllistä kuitenkaan.
Jos minä olisin täysin varma asiastani, että minä ehdottoman varmasti haluan opiskella juuri kulttuurintutkimusta ja löytää sitä kautta työpaikkani, en epäröisi. Mutta kun minulla ei ole hajuakaan siitä mihin olen matkalla. Keksin eri vaihtoehtoja, erilaisia reittejä. Mikään niistä ei silti kuulosta niin oikealta, että seisoisin sata prosenttisesti suunnitelmani takana. Huomautukset alan epävarmuudesta tai kysymykset minun varmuudestani saavat epäröimään.
Minä en vieläkään tiedä, enkä tiedä tulenko koskaan tietämäänkään. Ehkä minä vain seilaan läpi tämän elämän. Päädyn milloin minnekin, ehkä lyhyeksi tai pidemmäksi aikaa. Mutta siitä ajatuksesta, ettei minusta koskaan muka tulisi mitään, siitä minun on ihan ensimmäiseksi päästävä eroon. Se saa mieleni toisinaan niin mustaksi, että pelkään masentuvani sen painon alla.
Siksi sanon itselleni: "minusta voi tulla ihan mitä vain, koko maailma on avoinna minulle. Ei tarvitse mahtua minkäänlaiseen muottiin, riittää kun on itse onnellinen".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti