Tämä vuosi alkoi suudelmasta ja toivottavasti, sekä hyvin todennäköisesti, myös päättyy sellaiseen. Toivoin tältä vuodelta ajatuksia siitä, mitä tekisin elämälläni. Kokeilin kahvilantätin elämää ja totesin että ei se sitten kuitenkaan ollut se juttu. Kesällä myin mansikoita, sitäkin kesti vain parisen viikkoa kiitos sateisen heinäkuun. Lopulta löysin tieni Nuorisoverstaalle ja voin ehkä kuitenkin sanoa edes keksineeni sen mitä voisin elämälläni tehdä. Tämän vuoden puolella tosin ei sitä asiaa voinut kamalasti edistää, mutta kevättä ja yhteishakua odotellessa. Kai se pitäisi jo laskea jonkinlaiseksi voitoksi, että edes tiedän mitä kohti kulkea.
Taisin tänä vuonna myös ostaa uuden tietokoneen sekä makro-objektiivin kameraan. Kävin Helsingissä moottoripyörä- ja venemessuilla. Kesän alussa meidän perheeseen muutti pienenpieni koiravauva, joka aiheutti ainakin alkuun hieman unettomia öitä. Kesällä myös reissattiin ja tulikin matkustettua autossa pitkin ruotsia ja saksaa. Luin kirjoja erityisherkkyydestä ja olen myös kipuillut paljon sen kanssa, että riitänkö tällaisena kuin olen. Olen seurustellut kokonaisen vuoden, ja tietenkin oudompaa olisi jos välistä löytyisi seurustelemattomia ajanjaksoja.
Olen ollut tänä vuonna hurjan kiitollinen ja onnellinen kaikesta siitä mitä maailma on elämääni suonut. Ei kai se silloin voi kovinkaan huono vuosi olla. Pian kääntyy taas uusi sivu ja tällä kertaa täytyy sanoa, että odotan sitä kaikkea jo aika innolla.
keskiviikko 28. joulukuuta 2016
perjantai 23. joulukuuta 2016
Maailman sielun mahtavan, voi kuulla riehuvan
Sellaista rauhaisaa tunnelmaa, jota ei muulloin oikein edes tuntea saa.
Sellaista lämpöä ja lempeyttä, johon voi uppoutua kokonaan.
Kynttilöiden valoa, joulukuusen hohtoa, joululaulujen sävelmää.
Toivon, että osaisin pysähtyä.
Osaisin olla jokaisena tyhjänä hetkenä tarttumatta puhelimeen.
Osaisin vain kuunnella mitä maailmalla on minulle sanottavanaan,
millaisia tarinoita elämällä kerrottavanaan.
Sellaista joulua minä toivon.
torstai 22. joulukuuta 2016
Joulun aikaa
Viime päivät olen tehnyt joulua. Keksinyt viime hetken joululahjoja ja metsästänyt litran lasipurkkia kauppojen tyhjentyneiltä lasipurkki hyllyiltä. Jännitin ehtiikö posti ajoissa sittenkään ja vähän myös annoin periksi kun ne joulukortit nyt vain oli siellä väärässä osoitteessa.
Nyt alkaa kuitenkin kaikki olla aikalaillaan kasassa ja paketoituna.
Tänä vuonna jouduin muistuttamaan itselleni ettei kaiken tarvitse olla ihan niin täydellistä, että täytyy tehdä asiat niissä puitteissa kuin mahdollista. Eikä se ole niin vakavaa, jos osan lahjasta antaa vasta joulun jälkeen.
Löytyi lopulta se surullisen kuuluisa litran lasipurkkikin ja sain idean toteutettua. Tästä tuli kyllä aika kiva ja näitä voisi ehkä vaikka ensi vuonna tehdä enemmänkin.
Lisäksi väsäilin tänä vuonna ihmisille hamahelmistä tuollaisia pöllöavaimenperiä. Niistä tuli melkoisen söpöjä ja ovat kyllä saaneet jo kiitosta.
Ennen joulua olisi vielä muutamat lahjat paketoitava ja yksi ainakin toimitettava perille. Jokunen pipari odottaa myös koristelua ja siivoaminenkaan ei kai tekisi pahaa.
Mutta kyllä se tästä, ihan pian. Rauhaa ja lempeää joulun tunnelmaa odotellen. Ihanaa joulunaikaa kaikille!
Nyt alkaa kuitenkin kaikki olla aikalaillaan kasassa ja paketoituna.
Tänä vuonna jouduin muistuttamaan itselleni ettei kaiken tarvitse olla ihan niin täydellistä, että täytyy tehdä asiat niissä puitteissa kuin mahdollista. Eikä se ole niin vakavaa, jos osan lahjasta antaa vasta joulun jälkeen.
Löytyi lopulta se surullisen kuuluisa litran lasipurkkikin ja sain idean toteutettua. Tästä tuli kyllä aika kiva ja näitä voisi ehkä vaikka ensi vuonna tehdä enemmänkin.
Lisäksi väsäilin tänä vuonna ihmisille hamahelmistä tuollaisia pöllöavaimenperiä. Niistä tuli melkoisen söpöjä ja ovat kyllä saaneet jo kiitosta.
Ennen joulua olisi vielä muutamat lahjat paketoitava ja yksi ainakin toimitettava perille. Jokunen pipari odottaa myös koristelua ja siivoaminenkaan ei kai tekisi pahaa.
Mutta kyllä se tästä, ihan pian. Rauhaa ja lempeää joulun tunnelmaa odotellen. Ihanaa joulunaikaa kaikille!
tiistai 13. joulukuuta 2016
Kynttilöiden valossa purppuraa
Viime viikolla dippasin hiukseni ehkä purppuraan tai sitten ihan vain pinkkiin väriin. Se on aiheuttanut kanssaeläjissä paljon ihastusta, minussa enemmänkin hämmennystä elämästä. Miten tämä tällainen väri pysyy päässä ja miten elää kun suihkun jälkeen hiuksista valuu punaista vettä ja kaikki värjääntyy purppuraksi.
Maa on saanut valkoisen peitteen ja taivaalla loistaa kaiken kauniiksi tekevä kuu. Se saa öisin maailman näyttämään valoisalta ja tekee puista kimaltavia.
Joulu lähestyy, kynttilät ja niiden myötä myös valo ympärillä lisääntyy. Siitä minä pidän.
Maa on saanut valkoisen peitteen ja taivaalla loistaa kaiken kauniiksi tekevä kuu. Se saa öisin maailman näyttämään valoisalta ja tekee puista kimaltavia.
Joulu lähestyy, kynttilät ja niiden myötä myös valo ympärillä lisääntyy. Siitä minä pidän.
lauantai 10. joulukuuta 2016
Vaativa maailma
Maailman vaatimukset tuntuvat usein olevan minulle liikaa. Ja sitten sitä aina pysähtyy miettimään, että miksi niihin vaatimuksiin edes pitäisi pystyä vastaamaan. Mitä niillä on väliä, kun jokainen ihminen ja elämä on erilainen, jokainen kuitenkin elää elämäänsä niistä omista lähtökohdistaan.
Kun muutin ensimmäisen kerran omilleni olin 20-vuotias. Tunsin jo siinä vaiheessa itseni vialliseksi, kun edes enää asuin porukoillani. Toisaalta samaan aikaan en ollut ollenkaan valmis muuttamaan omilleni. Silti se vain tapahtui ja minä menin sen kaiken mukana. Koska kyllähän se nyt kuuluu asiaan, kyllähän sitä nyt jo siinä iässä. Siitä alkoi elämäni vaikein syksy ja kevät. Paniikkikohtauksia, ahdistusta, koko aikainen kuolemanpelko, vatsaongelmat. En ollut valmis, silti pakotin itseni, kehoni joutui äärirajoille, voin huonosti niin henkisesti kuin fyysisesti. Olin kateellinen niille joiden vanhemmat asuivat kaupungissa ja he pystyivät edelleen käymään koulua kotoa käsin.
Silloin olin varma, että minussa on jotakin vikaa. Että minun pitäisi jo olla valmiimpi, eikä reagoida näin väärin siihen että olen muuttanut omilleni. Nyt kuitenkin kolmen vuoden jälkeen, kun taas asun virallisesti porukoilla, olen ihan oikeasti alkanut tuntea olevani valmis muuttamaan. Niin kuin ennenkin olen todennut; ei pitäisi pakottaa itseään olemaan valmiimpi kuin mitä on, ihan vain siksi että muut odottaisivat niin olevan. Kaikki asiat tapahtuvat ajallaan, täytyy vain antaa itselleen kaikki se aika jonka tarvitsee tullakseen taas hieman valmiimmaksi.
Tällä hetkellä minulta odotetaan valmiutta työelämään. Pitäisi hakea jokaista vähänkin omaan alaan liittyvää työpaikkaa ja työllistyä, koska omistaa ammattitutkinnon. Mutta entä jos se ammattitutkinto ei tee valmista työelämään? Jos se valmiuden tunne tuleekin jostain ihan muualta? En aio enää pakottaa itseäni sellaisiin tilanteisiin joihin en ole valmis ihan vain siksi, että minulta odotetaan sitä. Tämä on minun elämäni ja aion elää sitä ihan omalla vauhdillani.
Kun muutin ensimmäisen kerran omilleni olin 20-vuotias. Tunsin jo siinä vaiheessa itseni vialliseksi, kun edes enää asuin porukoillani. Toisaalta samaan aikaan en ollut ollenkaan valmis muuttamaan omilleni. Silti se vain tapahtui ja minä menin sen kaiken mukana. Koska kyllähän se nyt kuuluu asiaan, kyllähän sitä nyt jo siinä iässä. Siitä alkoi elämäni vaikein syksy ja kevät. Paniikkikohtauksia, ahdistusta, koko aikainen kuolemanpelko, vatsaongelmat. En ollut valmis, silti pakotin itseni, kehoni joutui äärirajoille, voin huonosti niin henkisesti kuin fyysisesti. Olin kateellinen niille joiden vanhemmat asuivat kaupungissa ja he pystyivät edelleen käymään koulua kotoa käsin.
Silloin olin varma, että minussa on jotakin vikaa. Että minun pitäisi jo olla valmiimpi, eikä reagoida näin väärin siihen että olen muuttanut omilleni. Nyt kuitenkin kolmen vuoden jälkeen, kun taas asun virallisesti porukoilla, olen ihan oikeasti alkanut tuntea olevani valmis muuttamaan. Niin kuin ennenkin olen todennut; ei pitäisi pakottaa itseään olemaan valmiimpi kuin mitä on, ihan vain siksi että muut odottaisivat niin olevan. Kaikki asiat tapahtuvat ajallaan, täytyy vain antaa itselleen kaikki se aika jonka tarvitsee tullakseen taas hieman valmiimmaksi.
Tällä hetkellä minulta odotetaan valmiutta työelämään. Pitäisi hakea jokaista vähänkin omaan alaan liittyvää työpaikkaa ja työllistyä, koska omistaa ammattitutkinnon. Mutta entä jos se ammattitutkinto ei tee valmista työelämään? Jos se valmiuden tunne tuleekin jostain ihan muualta? En aio enää pakottaa itseäni sellaisiin tilanteisiin joihin en ole valmis ihan vain siksi, että minulta odotetaan sitä. Tämä on minun elämäni ja aion elää sitä ihan omalla vauhdillani.
tiistai 6. joulukuuta 2016
Yhden suhteen kriisi
Meidän suhteen alku ei ollut mitenkään ruusuinen, olenhan tunnetusti hieman hitaasti lämpiävä. Mutta kun alun vaikeudet saatiin selätettyä avautui edessä tuhansien mahdollisuuksien maailma. Kaikki oli uutta ja ennen kokematonta. Oli helppoa nähdä hyviä hetkiä, niitä tuntui olevan loputtomiin. Sitä halusi mennä joka paikkaan toisen kanssa, joskus se toinen oli mukana silloinkin kun ei edes erityisemmin olisi ollut tarve. Alkuhuuma oli ilmeistä.
Mutta nyt, useamman vuoden jälkeen kaikki alkaa olla nähty. On vaikeata löytää mitään uutta näkökulmaa tai tapaa. Kaikki tuntuu olevan jo kertaalleen läpi käytyä, ja ei sitä toista aina edes jaksa viedä mukanaan joka paikkaan. Yritinhän minä keväällä piristää tätä suhdetta uusilla hankinnoilla. Ja auttoihan se, ainakin hetkeksi.
Minun ja kamerani, minun ja valokuvauksen suhde, on tullut kolmen vuoden kriisiin. Tänään oli mitä ihanin sää, aurinko paistoi ja taivas oli sinisempi kuin aikoihin. Silti minä hautauduin peiton alle katsomaan Gilmoren tyttöjä, kun kuitenkin olen sen kaiken jo kertaalleen kuvannut ja oli niin pirun kylmäkin että kuka hullu nyt sellaiseen säähän lähtee sormiaan palelluttamaan.
Kuvausideat tuntuvat olevan todella vähissä ja niitä pitäisi nykyään keksimällä keksiä. Makron ja jäätyneiden saippuakuplien yhdistelmää odotan tällä hetkellä kovasti, mutta saa nähdä koska saan aikaan toteuttaa sen.
Ehkä täytyy vain olla hetki tauolla, mennä ulos ilman sitä toista, tehdä juttuja ilman kameraa. Jospa se intohimo sieltä taas löytyy, kun aikansa jaksaa odottaa.
Mutta nyt, useamman vuoden jälkeen kaikki alkaa olla nähty. On vaikeata löytää mitään uutta näkökulmaa tai tapaa. Kaikki tuntuu olevan jo kertaalleen läpi käytyä, ja ei sitä toista aina edes jaksa viedä mukanaan joka paikkaan. Yritinhän minä keväällä piristää tätä suhdetta uusilla hankinnoilla. Ja auttoihan se, ainakin hetkeksi.
Minun ja kamerani, minun ja valokuvauksen suhde, on tullut kolmen vuoden kriisiin. Tänään oli mitä ihanin sää, aurinko paistoi ja taivas oli sinisempi kuin aikoihin. Silti minä hautauduin peiton alle katsomaan Gilmoren tyttöjä, kun kuitenkin olen sen kaiken jo kertaalleen kuvannut ja oli niin pirun kylmäkin että kuka hullu nyt sellaiseen säähän lähtee sormiaan palelluttamaan.
Kuvausideat tuntuvat olevan todella vähissä ja niitä pitäisi nykyään keksimällä keksiä. Makron ja jäätyneiden saippuakuplien yhdistelmää odotan tällä hetkellä kovasti, mutta saa nähdä koska saan aikaan toteuttaa sen.
Ehkä täytyy vain olla hetki tauolla, mennä ulos ilman sitä toista, tehdä juttuja ilman kameraa. Jospa se intohimo sieltä taas löytyy, kun aikansa jaksaa odottaa.
maanantai 5. joulukuuta 2016
Sellainen tyttö
Olen se tyttö, jolla on aina kirja mukana repussaan.
Se tyttö, joka kantaa korvissaan Eiffel-tornin muotoista unelmaa.
Se tyttö, joka tuntee kaiken syvästi ja kysyy usein itseltään mikä on kaiken tämän tarkoitus.
Olen se tyttö, jonka soittolistalla soi herkkiä suomalaisia biisejä,
se tyttö joka ei ymmärrä miksi musiikkia täytyisi soittaa niin kovalla kuin mahdollista.
Se sellainen, joka väsyy helposti elämään vaikka ei mitään kovin suurta edes tapahtuisi.
Olen se tyttö, jonka sydämessä on yhä edelleen yksi iso kanin mentävä aukko.
Se tyttö, joka itkee nykyään turhankin helposti; elokuvissa, konserteissa, teatterissa, yksin sängyssä unta odottaessaan.
Sellainen tyttö, joka rakastaa enemmän kuin edes itse ymmärtää.
torstai 1. joulukuuta 2016
Olet pilven painoinen
Vanhusten hoitokodin pikkujouluissa laulettiin monta laulua, syötiin puuroa ja juotiin kahvia. Ja minä mietin, miten ihmeessä selviän siitä kaikesta. Vanhukset ovat niin hauraita, että toisaalta tekisi mieli vain rutistaa heitä kaikkia ja sanoa että ei mitään hätää vaikka ruoka ei enää pysykään lusikassa. Toisaalta jo monen vuoden ajan minussa on asunut hullu ajatus, jonka mukaan muistisairaus voisi hypätä valkeahiuksisesta päästä omaani, jos halatessa päämme koskettaisivat toisiaan. Todennäköisempää lienee, että se sairaus on minussa perinnöllisenä, geenien mukana saatuna.
Silmät lukevat monta kertaa paidassani olevaa tekstiä ja hapuilevat enkeli taivaan sanoja lauluvihkosesta. Usein on vaikea tietää mitä kysymyksiin pitäisi vastata, ja hoitokodin sijasta taidettiin olla koulussa. Aina en tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa, ja miksi olla niin iloinen pienistä välähdyksistä kun niiden määrä ei kuitenkaan ole kasvava.
Ja kun äitini kysyi että "onkos sitä sinulla lapsia?", se valkeahiuksinen vain nauroi, kuin joku olisi juuri kertonut paremmankin vitsin.
Silmät lukevat monta kertaa paidassani olevaa tekstiä ja hapuilevat enkeli taivaan sanoja lauluvihkosesta. Usein on vaikea tietää mitä kysymyksiin pitäisi vastata, ja hoitokodin sijasta taidettiin olla koulussa. Aina en tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa, ja miksi olla niin iloinen pienistä välähdyksistä kun niiden määrä ei kuitenkaan ole kasvava.
Ja kun äitini kysyi että "onkos sitä sinulla lapsia?", se valkeahiuksinen vain nauroi, kuin joku olisi juuri kertonut paremmankin vitsin.
keskiviikko 30. marraskuuta 2016
Marraskuun viimeinen
Tämä kuukausi on mennyt ihan hurjaa vauhtia. Aurinko on paistanut enemmän kuin muistan sen koskaan marraskuussa paistaneen, en ehtinyt edes vaipua siihen perinteiseen kaamosmasennukseen.
Tässä kuussa olen ollut 13 päivää verstaalla, ja varmaan ainakin ihan yhtä monta päivää erossa rakkaasta. Olen käynyt improssa 4 kertaa, syönyt 3 banaania ja saanut impron onnellisesti päätökseen tältä syksyltä. Olen muuttanut mielipidettäni ja lukenut kirjan erityisherkistä ihmisistä. Olen hakenut työpaikkaa, enkä oikeastaan tiedä mitä mieltä siitä olisin.
Tämä on ollut ihan ihmeen hyvä kuukausi, noin niin kuin marraskuuksi.
Tässä kuussa olen ollut 13 päivää verstaalla, ja varmaan ainakin ihan yhtä monta päivää erossa rakkaasta. Olen käynyt improssa 4 kertaa, syönyt 3 banaania ja saanut impron onnellisesti päätökseen tältä syksyltä. Olen muuttanut mielipidettäni ja lukenut kirjan erityisherkistä ihmisistä. Olen hakenut työpaikkaa, enkä oikeastaan tiedä mitä mieltä siitä olisin.
Tämä on ollut ihan ihmeen hyvä kuukausi, noin niin kuin marraskuuksi.
tiistai 29. marraskuuta 2016
Elämyksellinen synttärilahja
Eilen sain vihdoin ilahduttaa toista puoliskoa jo liian kauan sitten ostetulla synttärilahjalla. Sitä on taas saanut kuukauden pimittää, vaikka on omassa mielessään kihissyt innosta ja odotuksesta. Lahjojen antaminen on ehkä parempaa kuin saaminen.
Näin lähes puolentoistavuoden tuntemisen jälkeen oli helpompaa ostaa lahja, josta tietää toisen ihan oikeasti pitävän. Ei se viime vuotinenkaan lahja toki huonoa vastaanottoa saanut, mutta kyllä silti pitäisin tätä varsin onnistuneena valintana.
Ihanaa huomata miten vuoden aikana on oppinut toisesta niin paljon uutta ja löytänyt sieltä kaiken seasta ne asiat, jotka ovat toiselle niitä kaikkein tärkeimpiä. Siksipä tämän vuoden lahja sisältääkin vauhtia ja autoja.
Täällä odotellaan jo into pinkeänä kevättä tai jotakin sopivaa ajankohtaa kyseisen lahjakortin käyttämiseen. Sen verran hymyä tämä lahja sai aikaan, että oli selvästi todella mieleinen. Ja tuli kyllä itsellekin super hyvä mieli tämän lahjan antamisesta.
Jouluksi ehkä sitten jotakin vähän yksinkertaisempaa ja varmaankin myös halvempaa. Sukatkaan ei kuulemma ole yhtään sen huonompi lahjavaihtoehto!
Näin lähes puolentoistavuoden tuntemisen jälkeen oli helpompaa ostaa lahja, josta tietää toisen ihan oikeasti pitävän. Ei se viime vuotinenkaan lahja toki huonoa vastaanottoa saanut, mutta kyllä silti pitäisin tätä varsin onnistuneena valintana.
Ihanaa huomata miten vuoden aikana on oppinut toisesta niin paljon uutta ja löytänyt sieltä kaiken seasta ne asiat, jotka ovat toiselle niitä kaikkein tärkeimpiä. Siksipä tämän vuoden lahja sisältääkin vauhtia ja autoja.
Täällä odotellaan jo into pinkeänä kevättä tai jotakin sopivaa ajankohtaa kyseisen lahjakortin käyttämiseen. Sen verran hymyä tämä lahja sai aikaan, että oli selvästi todella mieleinen. Ja tuli kyllä itsellekin super hyvä mieli tämän lahjan antamisesta.
Jouluksi ehkä sitten jotakin vähän yksinkertaisempaa ja varmaankin myös halvempaa. Sukatkaan ei kuulemma ole yhtään sen huonompi lahjavaihtoehto!
sunnuntai 27. marraskuuta 2016
Vain tissien tähden
Tissiviikko hämmentää minua sinänsä, että eikös tämä ollut enemmänkin naisille tarkoitettu kampanja. Silti minä en huomannut sen edes olevan olemassa omassa Facebookissani tai instassani, kun taas se miehisempi osapuoli totesi että eihän sitä voinut olla huomaamatta.
Kampanjan perustajien mukaan sukupuolittavaa kieltä pitäisi välttää ja muillakin kuin naisilla voi olla tissit. Ei tämä siis olekaan mikään naisten juttu pelkästään, ymmärtäähän sen sitten että miehillä on uutisvirta tissejä täynnä. Tärkeintä on kuulemma, että tissiviikko voimauttaa ja tuo lisää itsevarmuutta olla oman kehon kanssa niin kuin parhaalta tuntuu. En sitten tiedä miksi sen itsevarmuuden pitäisi lähteä tisseistä, itsellä se tulee ihan vain tuolta sisältä.
Tissiviikosta tuli mieleeni tämä pari vuotta sitten kirjoitettu tissiteksti. Olkoon tämä siis jonkinlainen takaisinheitto, sinne jonnekin vähän nuoremman minun mielenmaisemaan. Allekirjoitan kyllä tuon tekstin vielä nykyäänkin, mitäs sitä hyvästä tissikateudesta luopumaan.
-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Helmikuu 2015
Viime päivinä olen kauhistuttanut ja järkyttänyt itseäni tisseillä, kyllä luitte oikein.
Eihän tisseissä mitään vikaa ole, mutta tarvitseeko niistä tehdä julkisia.
Itkettää kaikkien niiden vielä ihan vauvaiässä olevien puolesta joiden mielestä puolialastomat kuvat on ihan okei, toisaalta löytyy niitä kuvia myös niiltä joita en enää voi vauvaikäisiksi sanoa koska ovat minuakin vanhempia.
Olenko nyt vain sitten vanhanaikainen ja valitan turhasta, tissithän on ihan luonnollinen ruumiinosa. Ainakin huomasin, että tästäkin tissien piilossa pysymisestä voi olla montaa mieltä kun erään miespuolisen henkilön kanssa keskustelin. Lähinnä se jäi minun tehtäväkseni olla järkyttynyt siitä, mihin maailma onkaan menossa.
Ehkä olen vain kateellinen kun itse en koskaan moisia kuvia pystyisi edes ottamaan, en näillä tisseillä paljoa lähtisi edes koittamaan.
Tissikateus, sitähän se varmasti ja erittäin todistettavasti on jos toivoisin että vaatteet pysyisi naisilla ja tytöillä paremmin päällä, eikä tissejä ja paljasta pintaa ainakaan ihan tietoisesti tarvitsisi esitellä.
Nyt olen sanonut etten itse koskaan pystyisi sellaisia kuvia ottamaan. Yleensä kun sanon että en koskaan menee vain hetki ja siellähän minä olen muiden mukana. Odotetaan siis vain hetki, niin postaan instaan ja ehkä tännekin ihan vain pelkkiä tissikuvia.
Tissit kunniaan ja esille, jeij!
Kampanjan perustajien mukaan sukupuolittavaa kieltä pitäisi välttää ja muillakin kuin naisilla voi olla tissit. Ei tämä siis olekaan mikään naisten juttu pelkästään, ymmärtäähän sen sitten että miehillä on uutisvirta tissejä täynnä. Tärkeintä on kuulemma, että tissiviikko voimauttaa ja tuo lisää itsevarmuutta olla oman kehon kanssa niin kuin parhaalta tuntuu. En sitten tiedä miksi sen itsevarmuuden pitäisi lähteä tisseistä, itsellä se tulee ihan vain tuolta sisältä.
Tissiviikosta tuli mieleeni tämä pari vuotta sitten kirjoitettu tissiteksti. Olkoon tämä siis jonkinlainen takaisinheitto, sinne jonnekin vähän nuoremman minun mielenmaisemaan. Allekirjoitan kyllä tuon tekstin vielä nykyäänkin, mitäs sitä hyvästä tissikateudesta luopumaan.
-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Helmikuu 2015
Viime päivinä olen kauhistuttanut ja järkyttänyt itseäni tisseillä, kyllä luitte oikein.
Eihän tisseissä mitään vikaa ole, mutta tarvitseeko niistä tehdä julkisia.
Itkettää kaikkien niiden vielä ihan vauvaiässä olevien puolesta joiden mielestä puolialastomat kuvat on ihan okei, toisaalta löytyy niitä kuvia myös niiltä joita en enää voi vauvaikäisiksi sanoa koska ovat minuakin vanhempia.
Olenko nyt vain sitten vanhanaikainen ja valitan turhasta, tissithän on ihan luonnollinen ruumiinosa. Ainakin huomasin, että tästäkin tissien piilossa pysymisestä voi olla montaa mieltä kun erään miespuolisen henkilön kanssa keskustelin. Lähinnä se jäi minun tehtäväkseni olla järkyttynyt siitä, mihin maailma onkaan menossa.
Ehkä olen vain kateellinen kun itse en koskaan moisia kuvia pystyisi edes ottamaan, en näillä tisseillä paljoa lähtisi edes koittamaan.
Tissikateus, sitähän se varmasti ja erittäin todistettavasti on jos toivoisin että vaatteet pysyisi naisilla ja tytöillä paremmin päällä, eikä tissejä ja paljasta pintaa ainakaan ihan tietoisesti tarvitsisi esitellä.
Nyt olen sanonut etten itse koskaan pystyisi sellaisia kuvia ottamaan. Yleensä kun sanon että en koskaan menee vain hetki ja siellähän minä olen muiden mukana. Odotetaan siis vain hetki, niin postaan instaan ja ehkä tännekin ihan vain pelkkiä tissikuvia.
Tissit kunniaan ja esille, jeij!
lauantai 26. marraskuuta 2016
Ahdistun kun...
...näen yksinäisiä ihmisiä kahviloissa, varsinkin vanhuksia. He ovat muutenkin jo niin hauraita, pyytävät apua kahvilantytöiltä että jos joku kantaisi tarjottimen pöytään kun itsellä on kädessä kävelykeppi tai muuten vain liikkuminen on hankalaa.
...katson Mielensäpahoittajaa. Ahdistun ajan kulumisesta, siitä ettei mikään enää koskaan ole niin kuin ennen. Ja siinä elokuvassa sitä vasta harmitellaankin ajan eteenpäin juoksemista, vanhojen hyvien aikojen katoamista. Ehkä sen olisi tarkoitus olla hyvän mielen elokuva, mutta ei se ainakaan minulle sitä ole.
...pitäisi tehdä nopeita päätöksiä, muuttaa suunnitelmaa tuosta noin vain. Kun vuodet kuluvat ja minä vain olen, elän ja hengitän. Sen aikaa olen kunnes lakkaan olemasta, kauemmin kuin ehkä ne rakkaimmat siinä vierellä, ja mitä sitten kun on jäljellä enää minä?
perjantai 25. marraskuuta 2016
Aurinko on energiaa
Viime päivät ovat olleet harmaita ja vesisateisia. Eilen illalla vesipisarat vaihtuivat valkoisiin hiutaleisiin ja minä suojauduin niiltäkin keltaisen sateenvarjoni alle.
Tänä aamuna uni katosi silmistä nopeammin kuin aikoihin. Viimeksi olen noussut varmaan lapsuudessa jouluaattoaamuihin yhtä suurella innolla. Sälekaihdinten välistä tuli valoa, ja se teki varjoja seinälle. Sydän hypähti ilosta; aurinko, voisiko se olla.
Olihan se, aurinko nousemassa taivaanrannassa, matalana kajona mutta kuitenkin. Ihan oikea aurinko, täällä taas. Edes hetken näiden synkkien päivien seassa. Edes hetken valoa ja iloa.
Tänä aamuna uni katosi silmistä nopeammin kuin aikoihin. Viimeksi olen noussut varmaan lapsuudessa jouluaattoaamuihin yhtä suurella innolla. Sälekaihdinten välistä tuli valoa, ja se teki varjoja seinälle. Sydän hypähti ilosta; aurinko, voisiko se olla.
Olihan se, aurinko nousemassa taivaanrannassa, matalana kajona mutta kuitenkin. Ihan oikea aurinko, täällä taas. Edes hetken näiden synkkien päivien seassa. Edes hetken valoa ja iloa.
tiistai 22. marraskuuta 2016
Ne olivat hei maamerkkinä niille, joiden haluan löytävän luokseni
Eilen oli ensimmäinen päivä, josta pystyi varmuudella tunnistamaan syksyn. Harmaus jatkuu tasapaksuna aamusta iltaan, kunnes muuttuu kaiken nieleväksi pimeydeksi.
Mielessä on ollut viime päivinä melko suuria asioita, se tekee olon todella väsyneeksi.
Kävin karkkikaupassa sujauttamassa ruskeaan paperipussiin 10 vesimelonikarkkia, ja voi kuinka onnelliseksi ne minut tekivätkään.
Tulevaisuudella on niin monia eri kasvoja etten oikein enää tiedä miltä sen kuuluisi näyttää. Kun ehtii tottua yhteen, se muuttaakin jo muotoaan johonkin aivan toiseen.
Kävelin vesisateessa ja keltainen sateenvarjoni kääntyi ympäri tuulessa.
Kun minulle selvisi tänään mikä merkitys on sähköjohtojen päälle heitetyillä kengillä, ja nyt näen koko maailman uusin silmin.
Mielessä on ollut viime päivinä melko suuria asioita, se tekee olon todella väsyneeksi.
Kävin karkkikaupassa sujauttamassa ruskeaan paperipussiin 10 vesimelonikarkkia, ja voi kuinka onnelliseksi ne minut tekivätkään.
Tulevaisuudella on niin monia eri kasvoja etten oikein enää tiedä miltä sen kuuluisi näyttää. Kun ehtii tottua yhteen, se muuttaakin jo muotoaan johonkin aivan toiseen.
Kävelin vesisateessa ja keltainen sateenvarjoni kääntyi ympäri tuulessa.
Kun minulle selvisi tänään mikä merkitys on sähköjohtojen päälle heitetyillä kengillä, ja nyt näen koko maailman uusin silmin.
maanantai 21. marraskuuta 2016
Kaunis pieni ihminen, sä olet ainutlaatuinen
Lauantai-iltana oli maailman kaunein ääni ja ehkä maailman kauneimmat laulut. Oli kolme onnellista paria enemmän tai vähemmän käsikädessä. Yleensä minä varaudun etukäteen siihen kuinka elävä musiikki menee ihon alle ja saa tasapainoni järkkymään. Tällä kertaa en muistanut ollenkaan odottaa sitä, ja jo toisen kappaleen kohdalla oli silmät täynnä kyyneliä.
Johanna Kurkela tosiaan meni ihon alle ja sai kylmät väreet kulkemaan pitkin vartaloa.
Se oli sellainen onnellinen ilta, kädessä rakkaimman käsi, "pimeän tultua mä puristan sun kättäs, oothan tässä vielä huomenna", sitä me kaikki siinä varmasti toivoimme, että onnemme olisi ikuista.
Johanna Kurkela tosiaan meni ihon alle ja sai kylmät väreet kulkemaan pitkin vartaloa.
Se oli sellainen onnellinen ilta, kädessä rakkaimman käsi, "pimeän tultua mä puristan sun kättäs, oothan tässä vielä huomenna", sitä me kaikki siinä varmasti toivoimme, että onnemme olisi ikuista.
sunnuntai 20. marraskuuta 2016
Lumihiutalekorvikset
Niin kuin joka vuosi, tänäkin vuonna askartelukärpänen on puraissut minua näin joulun alla. Muutama viikko sitten löysin askartelukaupasta aivan ihanan värisiä hamahelmiä ja niistä olisi ajatuksissa askarrella ehkä jotakin kivaa pientä joululahjaksi ystäville.
Tänään kuitenkin innostuin tekemään itselleni lumihiutalekorvikset.
Malleja katselin pinterestistä, halusin jotakin nättiä mutta mahdollisimman pientä. Tuntuisi hullulta pitää ihan mahdottoman isoja lumihiutaleita korvissaan.
Eniten hermoja koetteli noiden ripustuskoukkujen paikoilleen laitto, mutta kyllä ne lopulta asettuivat paikoilleen.
Pariin otteeseen saatoin vannoa, että ihan heti en rupea uudestaan tällaista väkertämään. Mutta jospa nyt kuitenkin jotain jaksaisin vielä ennen joulua niistä ihanista hamahelmistä askarrella.
Tänään kuitenkin innostuin tekemään itselleni lumihiutalekorvikset.
Malleja katselin pinterestistä, halusin jotakin nättiä mutta mahdollisimman pientä. Tuntuisi hullulta pitää ihan mahdottoman isoja lumihiutaleita korvissaan.
Eniten hermoja koetteli noiden ripustuskoukkujen paikoilleen laitto, mutta kyllä ne lopulta asettuivat paikoilleen.
Pariin otteeseen saatoin vannoa, että ihan heti en rupea uudestaan tällaista väkertämään. Mutta jospa nyt kuitenkin jotain jaksaisin vielä ennen joulua niistä ihanista hamahelmistä askarrella.
perjantai 18. marraskuuta 2016
Onko enää mikään pyhää?
"Ja sua venaan niinku Jeesusta.
Jonkun pyhimyksen teen susta.
Vaikka oikeastaan sä ootkin aika mulkku.
Fuck it, nyt mä avaan toisen pullon punkkuu.
Kun sua venaan niinku Jeesusta."
Vilma Alina - Jeesus
Vilma Alina - Jeesus
"Tai suudellaanko vielä kertaalleen?
Sä oot aivan mieletön,
voi jeesus, me oisimme yhteen kuuluneet."
Jesse Kaikuranta - Vielä yksi laulu
Sille on syynsä, että juuri nämä kyseisten biisien kertosäkeet halusin tähän alkuun kirjoittaa. Saatan toisinaan itsekin käyttää ilmauksia "oh my god", "voi luoja" tai muuta vastaavaa. Olen tosin yrittänyt päästä näistä eroon ja sanoa mieluummin vaikka voi elämä.
Näissä kyseisissä lauluissa kuitenkin Jeesus sanan käyttö on se, joka saa niskakarvani nousemaan pystyyn. Mielestäni tässä ollaan hyvänmaun rajoilla ja tietyt asiat vain ovat liian pyhiä tällaiseen käyttöön.
Ensimmäisen biisin vertauskuva on mielestäni täysin mauton. Miten samassa virkkeessä voi käyttää sanoja jeesus ja mulkku? Anteeksi vanhanaikainen maailmankatsomukseni ja kukkahattu, mutta silti tämä ei vain mielestäni toimi. Eikö mikään enää ole niin pyhää ettei siihen saisi mennä kajoamaan?
Toisessa biisissä taas sanaa jeesus käytetään puhtaasti voimasanana. Ja sitähän se toki kyseiselle lauseelle antaa, nimittäin voimaa. Se kuinka palavasti laulun henkilö olisi halunnut olla yhdessä rakkauden kohteensa kanssa ei varmasti jää kellekään epäselväksi. Silti, miksi jossakin toisessa sanassa ei olisi ollut ihan yhtä paljon voimaa. Jossakin sellaisessa, jonka pyhyys ei kärsisi siitä että sitä käytetään voimasanana.
On hienoa, että maailmasta on tullut avarakatseisempi paikka. Mutta tähän minun avarakatseisuuteni ei kyllä riitä. Muutenkaan en käsitä, miksi nykyään niin monessa laulussa tuntuu olevan viittauksia virsistä tai raamatusta eikä monikaan tunnu enää edes tietävän niiden alkuperää. Toki tietoisuus uskonnosta on hieno juttu, mutta sen eläminen poplauluissa tuollaisessa muodossa on ehkä vähän väärä paikka.
keskiviikko 16. marraskuuta 2016
Ja että ensimmäistä kertaa hän ei tuntenut mitään
Maailma ulkona on muuttunut sumuiseksi. Soitan spotifysta Scandinavian Music Groupia ja kuuntelen kylmiä väreitä, jotka juoksevat pitkin kehoani. Miten niin rumia asioita voikaan sanoa niin kauniisti, siinä kai kyseisen bändin hienous.
Leivoin persikkapiirakkaa, paitsi että heittäydyin hurjaksi ja vaihdoin persikat mandariineiksi. Niin hyvää.
Elän näitä päiviä miettien mikä on kaiken tarkoitus. Vaikka minulla nyt onkin kai jonkinlainen suunnitelma tulevaisuudesta ja päämäärä jota kohti pyrkiä, en silti aina tiedä miksi jaksan tehdä niin. Miksi herään aamulla, elän päivän ja menen takaisin nukkumaan. Voisi tietysti olla hieman tylsää, jos yrittäisi vain nukkua kaikki päivät. Varmaankin parempi siis vain nousta aamuisin.
Askeleet rappukäytävässä, musiikki väreinä ihollani, odotus milloin tulisi juna ja toisi rakkaan tullessaan. Odotusta hiljaisuudessa, ja kuuntelen tämän talon ääniä.
Leivoin persikkapiirakkaa, paitsi että heittäydyin hurjaksi ja vaihdoin persikat mandariineiksi. Niin hyvää.
Elän näitä päiviä miettien mikä on kaiken tarkoitus. Vaikka minulla nyt onkin kai jonkinlainen suunnitelma tulevaisuudesta ja päämäärä jota kohti pyrkiä, en silti aina tiedä miksi jaksan tehdä niin. Miksi herään aamulla, elän päivän ja menen takaisin nukkumaan. Voisi tietysti olla hieman tylsää, jos yrittäisi vain nukkua kaikki päivät. Varmaankin parempi siis vain nousta aamuisin.
Askeleet rappukäytävässä, musiikki väreinä ihollani, odotus milloin tulisi juna ja toisi rakkaan tullessaan. Odotusta hiljaisuudessa, ja kuuntelen tämän talon ääniä.
sunnuntai 13. marraskuuta 2016
Jokaisesta pitäis voida vaan irrottaa, niin et se palata voi jos se haluaa
Olen pohtinut paljon sitä, mikä on rakkautta ja mikä vain yksin olemisen pakoilua. Sanotaan, että oikeanlaisessa parisuhteessa molemmat rakastavat toisiaan enemmän kuin tarvitsevat. Mistä sen sitten tietää, että rakastaa enemmän kuin tarvitsee?
Olen ollut parisuhteessa, jossa olin vain siksi etten halunnut olla yksin. Minulla vain piti olla joku. Toisinaan pelottaa, että olen toistanut saman virheen. Vaikka minun olisi kuinka hyvä tahansa olla ja olisin äärettömän onnellinen, mietin että olenko vain taas takertunut ensimmäiseen vastaantulijaan joka on osoittanut kiinnostusta. Koska sellaista minulla on ollut tapana tehdä, takertua jokaiseen joka on edes hieman ollut minusta kiinnostunut.
Näin unen, jossa toinen osapuoli ei enää halunnut jatkaa kanssani. Se tunne oli valehtelematta maailman kamalin. Itku puristi kurkkuani, kun pikkuhiljaa sanat upposivat tajuntaani. Taisin sanoa "et voi tehdä tätä minulle". Onneksi havahduin aika pian hereille ja rauhoitun. Mieleni jäi kuitenkin pohtimaan ja analysoimaan reaktiotani.
Mietin, että oliko unimaailmani minän reaktio väärä. Olisiko minun pitänyt tuntea rauhallisuutta, osata sanoa että "mene vain, jos sinusta tuntuu siltä ettei sinun enää ole hyvä minun kanssani"? Niin minä toivoisin voivani tosielämän tilanteessa reagoida, että ainut asia joka olisi tärkeä olisi sen toisen onni. Osaisin päästää irti, antaisin vapauden, voisin rakastaa silti. Voisin luottaa, että tiemme kyllä kohtaavat vielä jos niin on tarkoitettu.
Olen aina ollut ihminen, joka kaipaa vierelleen toista ihmistä. Se tuo elämääni perusturvallisuuden tunteen, kun tiedän että elämässäni on joku sellainen erityinen ihminen. Vaikka vietämmekin paljon aikaa erossa, on oloni yleisesti parempi koska tiedän että hän on olemassa minua varten. Siksi minussa kai asuu pelko myös yksin jäämisestä, siitä että toinen voi noin vain kadota viereltäni. Omasta tahdostaan tai sitten maailman sanelemana.
Toivoisin silti, että jos joskus tulevaisuudessa emme olisikaan enää onnellisia yhdessä, osaisimme päästää irti. Voisimme vain sanoa toinen toisillemme "mene vain, mene jos se tekee sinut onnelliseksi". Sillä se on minusta sitä ihan oikeaa rakkautta.
Olen ollut parisuhteessa, jossa olin vain siksi etten halunnut olla yksin. Minulla vain piti olla joku. Toisinaan pelottaa, että olen toistanut saman virheen. Vaikka minun olisi kuinka hyvä tahansa olla ja olisin äärettömän onnellinen, mietin että olenko vain taas takertunut ensimmäiseen vastaantulijaan joka on osoittanut kiinnostusta. Koska sellaista minulla on ollut tapana tehdä, takertua jokaiseen joka on edes hieman ollut minusta kiinnostunut.
Näin unen, jossa toinen osapuoli ei enää halunnut jatkaa kanssani. Se tunne oli valehtelematta maailman kamalin. Itku puristi kurkkuani, kun pikkuhiljaa sanat upposivat tajuntaani. Taisin sanoa "et voi tehdä tätä minulle". Onneksi havahduin aika pian hereille ja rauhoitun. Mieleni jäi kuitenkin pohtimaan ja analysoimaan reaktiotani.
Mietin, että oliko unimaailmani minän reaktio väärä. Olisiko minun pitänyt tuntea rauhallisuutta, osata sanoa että "mene vain, jos sinusta tuntuu siltä ettei sinun enää ole hyvä minun kanssani"? Niin minä toivoisin voivani tosielämän tilanteessa reagoida, että ainut asia joka olisi tärkeä olisi sen toisen onni. Osaisin päästää irti, antaisin vapauden, voisin rakastaa silti. Voisin luottaa, että tiemme kyllä kohtaavat vielä jos niin on tarkoitettu.
Olen aina ollut ihminen, joka kaipaa vierelleen toista ihmistä. Se tuo elämääni perusturvallisuuden tunteen, kun tiedän että elämässäni on joku sellainen erityinen ihminen. Vaikka vietämmekin paljon aikaa erossa, on oloni yleisesti parempi koska tiedän että hän on olemassa minua varten. Siksi minussa kai asuu pelko myös yksin jäämisestä, siitä että toinen voi noin vain kadota viereltäni. Omasta tahdostaan tai sitten maailman sanelemana.
Toivoisin silti, että jos joskus tulevaisuudessa emme olisikaan enää onnellisia yhdessä, osaisimme päästää irti. Voisimme vain sanoa toinen toisillemme "mene vain, mene jos se tekee sinut onnelliseksi". Sillä se on minusta sitä ihan oikeaa rakkautta.
torstai 10. marraskuuta 2016
Kasvava itseymmärrys
Olen varmasti useita kertoja elämässäni kuvannut luonnettani sanalla ujo, koska niin se tuntuu olevan kaikista helpoin ymmärtää. Ei se silti oikeastaan ole ujoutta, vaan herkkyyttä.
En nauti tilanteista, joissa olen täysin vieraiden ihmisten ympäröimänä. Se ei kuitenkaan johdu siitä ettenkö uskaltaisi jutella tuntemattomille, enemmänkin se vain aiheuttaa minussa suurta ylivirittyneisyyttä. Täytyy olla niin kovin skarppina ja jaksaa rupatella tyhjänpäiväisiä. En varsinaisesti ole mikään small talk fani.
Itse asiassa en osaa kuvitella millaista olisi olla ujo. Tutustun helposti uusiin ihmisiin ja tutustuttuani nautin ihmisten seurasta. Voin olla ylpeä siitä, että olen löytänyt itseni pop dancen alkeiskurssilta eturivistä vailla pienintäkään tietoa oikeista askelista. Tai siitä, että tällä hetkellä löydän itseni kerran viikossa improkurssilta. Minulla on rohkeus lähteä kokeilemaan uusia asioita, yksin. Pelottaa ja väsyttäähän se, mutta jos en koskaan haastaisi itseäni niin kuka sen sitten tekisi.
Se ei olekaan minussa asuva ujous, vaan minussa oleva herkkyys joka tekee minusta juuri tällaisen. Ja sitä herkkyyttä minä haluan itsessäni suojella.
En nauti tilanteista, joissa olen täysin vieraiden ihmisten ympäröimänä. Se ei kuitenkaan johdu siitä ettenkö uskaltaisi jutella tuntemattomille, enemmänkin se vain aiheuttaa minussa suurta ylivirittyneisyyttä. Täytyy olla niin kovin skarppina ja jaksaa rupatella tyhjänpäiväisiä. En varsinaisesti ole mikään small talk fani.
Itse asiassa en osaa kuvitella millaista olisi olla ujo. Tutustun helposti uusiin ihmisiin ja tutustuttuani nautin ihmisten seurasta. Voin olla ylpeä siitä, että olen löytänyt itseni pop dancen alkeiskurssilta eturivistä vailla pienintäkään tietoa oikeista askelista. Tai siitä, että tällä hetkellä löydän itseni kerran viikossa improkurssilta. Minulla on rohkeus lähteä kokeilemaan uusia asioita, yksin. Pelottaa ja väsyttäähän se, mutta jos en koskaan haastaisi itseäni niin kuka sen sitten tekisi.
Se ei olekaan minussa asuva ujous, vaan minussa oleva herkkyys joka tekee minusta juuri tällaisen. Ja sitä herkkyyttä minä haluan itsessäni suojella.
keskiviikko 9. marraskuuta 2016
Mieliimme rohkeutta anna, katsoa myrskyä päin
Tuntuu helpommalta piiloutua maailman järjettömyydeltä, kuin ottaa kantaa sen polttaviin puheenaiheisiin. Helpompaa keskittyä siihen mihin oma elämä on menossa, tai siihen mikä on vielä hyvää ja kaunista.
Katsoa ulos ikkunasta ja huomata alkanut lumisade. Keittää kuppikahvia ja nauttia omasta hetkestä. Oppia itsestään lukemalla kirjoja, lakata kyntensä kauniilla väreillä. Laittaa jalkaan uudet kengät ja nauttia materialismionnellisuudesta.
Joskus se tuntuu pahalta, että voimat ei riitä sen enempään. Että sitä jotenkin vain sulkee kaiken ulos omasta maailmastaan, vaikka sillä kaikella voikin olla loppujen lopuksi vaikutusta myös siihen omaan maailmaan. Ehkä silti parempi vain elää hetki kerrallaan, keskittyä kaikkeen hyvään. Ottaa maailma vastaan sellaisena kuin se on.
On osattava suojella itseään ja herkkää mieltään maailmalta, koska ei kai se ahdistumalla siitä sen paremmaksi muutu.
Katsoa ulos ikkunasta ja huomata alkanut lumisade. Keittää kuppikahvia ja nauttia omasta hetkestä. Oppia itsestään lukemalla kirjoja, lakata kyntensä kauniilla väreillä. Laittaa jalkaan uudet kengät ja nauttia materialismionnellisuudesta.
Joskus se tuntuu pahalta, että voimat ei riitä sen enempään. Että sitä jotenkin vain sulkee kaiken ulos omasta maailmastaan, vaikka sillä kaikella voikin olla loppujen lopuksi vaikutusta myös siihen omaan maailmaan. Ehkä silti parempi vain elää hetki kerrallaan, keskittyä kaikkeen hyvään. Ottaa maailma vastaan sellaisena kuin se on.
On osattava suojella itseään ja herkkää mieltään maailmalta, koska ei kai se ahdistumalla siitä sen paremmaksi muutu.
tiistai 8. marraskuuta 2016
Marraskuu, kaiken tämän keskellä sua hiljaa ikävöin
Olen vaihtanut normaalin soittolistani Marraskuun melankoliaan. Olen yrittänyt elää sitä sellaista pimeää ja ankeaa syksy aikaa, siitäkin huolimatta että en koko marraskuun ajalta muista yhtäkään päivää jona aurinko ei olisi paistanut.
Olen kulkenut keltaisissa kumppareissa, uhmannut kylmyyttä pyöräilemällä läpi kaupungin. Olen juminut syksyyn, ja jotenkin missannut sen että ulkona on oikeasti ollut parhaimmillaan yli kymmenen astetta pakkasta.
Tämä syksy on ollut aurinkoa ja lunta, tämä syksy on kuin varkain muuttunut talveksi. Ja ihan pianhan se jo on, nimittäin joulu.
Olen kulkenut keltaisissa kumppareissa, uhmannut kylmyyttä pyöräilemällä läpi kaupungin. Olen juminut syksyyn, ja jotenkin missannut sen että ulkona on oikeasti ollut parhaimmillaan yli kymmenen astetta pakkasta.
Tämä syksy on ollut aurinkoa ja lunta, tämä syksy on kuin varkain muuttunut talveksi. Ja ihan pianhan se jo on, nimittäin joulu.
tiistai 1. marraskuuta 2016
Orange Is the New Black
Sarja, johon rakastuin ensisilmäyksellä. Sarja, joka sai minut haukkomaan henkeäni, nauramaan ja itkemään. Sellainen sarja, jonka katsomisen voisin aloittaa alusta ihan milloin vain ja jonka uusia jaksoja odotan ihan oikeasti. Sellainen sarja oli Orange Is the New Black.
Ja sitten tuli kirja, johon petyin melkein yhtä nopeasti kuin rakastuin sarjaan. OITNB on siis sarja, joka perustuu Piper Kermanin samannimiseen kirjaan vankilakokemuksistaan. Perustuuhan se toki, ainoa yhtymäkohta kirjan ja sarjan välillä tosin on se, että Piper tosiaan oli vankilassa. Ja siihenpä ne yhteydet sitten loppuivatkin.
Odotin niitä henkeäsalpaavia hetkiä, kun vankila moukaroi ja tekee elämästä ikävää. Niitä ei vain koskaan tullut. Kirjan mukaan elämä vankilassa oli pliisua, tai ainakin verrattuna siihen mitä se sarjan mukaan oli. Kirjassa vuosi kului melko kivuttomasti ja vankilasta päästyään Piper palasi kihlattunsa Larryn luo.
Olisihan se toki tehnyt sarjasta tylsän, jos se olisi tehty vain ja ainoastaan tuon kirjan pohjalta. Mutta silti, tunnen itseni jollakin tavalla petetyksi. Parempi kai ettei elämä vankilassa sitten kuitenkaan ollut ihan sarjan mukaista, ehkä oli tyhmää edes ajatella että sarjassa olisi kerrottu vain ja ainoastaan totuutta.
En ehkä suosittelisi Orange Is the New Blackia kirjana. Paitsi jos haluaa sarjan katsomisen jälkeen pudota takaisin maanpinnalle ja tähän todellisuuteen. Siinä tapauksessa antakaa mennä vaan.
Ja sitten tuli kirja, johon petyin melkein yhtä nopeasti kuin rakastuin sarjaan. OITNB on siis sarja, joka perustuu Piper Kermanin samannimiseen kirjaan vankilakokemuksistaan. Perustuuhan se toki, ainoa yhtymäkohta kirjan ja sarjan välillä tosin on se, että Piper tosiaan oli vankilassa. Ja siihenpä ne yhteydet sitten loppuivatkin.
Odotin niitä henkeäsalpaavia hetkiä, kun vankila moukaroi ja tekee elämästä ikävää. Niitä ei vain koskaan tullut. Kirjan mukaan elämä vankilassa oli pliisua, tai ainakin verrattuna siihen mitä se sarjan mukaan oli. Kirjassa vuosi kului melko kivuttomasti ja vankilasta päästyään Piper palasi kihlattunsa Larryn luo.
Olisihan se toki tehnyt sarjasta tylsän, jos se olisi tehty vain ja ainoastaan tuon kirjan pohjalta. Mutta silti, tunnen itseni jollakin tavalla petetyksi. Parempi kai ettei elämä vankilassa sitten kuitenkaan ollut ihan sarjan mukaista, ehkä oli tyhmää edes ajatella että sarjassa olisi kerrottu vain ja ainoastaan totuutta.
En ehkä suosittelisi Orange Is the New Blackia kirjana. Paitsi jos haluaa sarjan katsomisen jälkeen pudota takaisin maanpinnalle ja tähän todellisuuteen. Siinä tapauksessa antakaa mennä vaan.
sunnuntai 30. lokakuuta 2016
Olla vierellä, olla läsnä
Eilen baarissa minä tarkkailin ihmisiä ja mietin,
miksi täytyy musiikkia soittaa niin kauhean kovalla,
miksi en näe yhtäkään pöytää jossa ei kellään olisi älypuhelin kasvanut käteen kiinni,
miksi kukaan ei keskity tähän hetkeen vaan ovat jossain ihan muualla.
Minä katsoin sitä ihmistä siinä vieressä,
pidin kädestä kiinni,
välillä ehkä vähän pussasinkin.
Olinko minä sitten enemmän hetkessä,
juuri siinä,
olinko enemmän kuin ne muut.
torstai 27. lokakuuta 2016
Sinä päivänä kun maahan satoi ensilumi
Minä liukastelin kesärenkailla lumisilla teillä.
Tunsin suurta mielihalua paistaa joulutorttuja.
Join mariannecappuccinoa Coffarissa ja luin Orange is the new blackia.
Löysin eiffeltorni korvikset.
Sitä seuraavana päivänä minä katselin koiran riemua lumisessa maailmassa,
ja sotkin puhdasta valkoista hankea jalanjäljillä.
Kohta lumi on enää muisto vain,
mutta sinä päivänä kun sitä ensi kerran tänä syksynä satoi,
minä hymyilin.
tiistai 25. lokakuuta 2016
Unelma-ammatti, entä jos sitä ei ole?
Uusimman Cosmopolitanin juttu unelma-ammateista kolahti niin täysin omaan elämäntilanteeseeni, että nappasin tänään kyseisen lehden kaupasta mukaani.
Olen viime aikoina kipuillut niin paljon (ehkä jopa niin paljon, että tästä aiheesta kirjoittaminen aiheuttaa pahoittelureaktion: sori, taas mennään!) juurikin sen tunteen kanssa, kun monet asiat ovat ihan kivoja mutta mikään ei ole ylitse muiden. Olen tuntenut valtavaa huonommuudentunnetta, koska minulla ei ole unelma-ammattia jota kohti pyrkiä. Minulla on vain tavoitteena löytää töitä, edes jotain töitä.
Tämä juttu antoi aivan uusia näkökulmia, ja ehkä myös vapauttavia sellaisia asian tarkastelemiseen. Jutussa haastateltu työterveyslaitoksen erikoistutkija Auli Airila neuvoo esim. pohtimaan mitkä ominaisuudet työssä ovat itselle kaikkein tärkeimpiä. Haaveammatti ei nimittäin välttämättä edes koostu itse työstä. Unelmatyö kun voi olla vaikka sellainen, jossa työmatka on mahdollisimman lyhyt. Itselleni ehkä unelmatyössä työpäiviä ei olisi viikossa kuin kolme, tai ainakin osan voisi tehdä etänä kotoa käsin.
Sen lisäksi, että juttu avasi silmiä katsomaan työnhakua uudella tavalla, auttoi se myös olemaan itselleen armollisempi. Ei kaikilla tarvitse olla sitä tiettyä unelma-ammattia. Kaikki eivät välttämättä edes voi toteuttaa unelmaansa työkseen.
Unelmatyö on suurempi kokonaisuus, joka koostuu niin monesta muustakin asiasta kuin vain siitä ammattinimikkeestä. On ihan okei, vaikka ei tietäisikään. Silti ei ole mitään hätää.
sunnuntai 23. lokakuuta 2016
Ihan oikeata ruoanlaittoa
Ruoanlaitto on nykyään muuttunut suorastaan naurettavan helpoksi. Herkullista ja terveellistä ruokaa on nykyään nopea ja helppo valmistaa, ilman että tarvitsee ostaa valmisruokia mikrossa lämmitettäväksi.
On mahdollista tehdä lettuja lisäämällä vain neste valmiin jauhosekoituksen joukkoon. Tai sitten on monia erilaisia pataruokia joihin lisätään vain jauheliha.
Kokeilin tänään ensimmäistä kertaa lasagnea, johon tarvitsi lisätä vain jauheliha. Pakkauksessa oli kastikeseos ja lasagnelevyt valmiina. Olihan se hyvää, ja ehkä myös nopeampi valmistaa kuin lasagne johon olisi pitänyt itse keittää juustokastike ja jauhelihakastike. En silti laske tuollaisten ruokien tekoa ruoanlaitoksi. Senhän osaisi tehdä ihan kuka vain. En tunne varsinaisesti laittaneeni ruokaa, jos ainoa tehtäväni on lisätä vain jauheliha.
En ole itse kovinkaan taitava maustamaan ruokia, joten onhan se kätevää että jopa minä "osaan" tehdä maukasta ruokaa tuosta noin vain. Silti arvostaisin itseäni ruoanlaittajana enemmän, jos tekisin ihan kaiken alusta asti itse.
Onhan se toki kätevää tässä kiireisessä maailmassa, että on nopeampiakin tapoja tehdä terveellistä ruokaa. Ja ehkä minä vielä joskus teen lasagnea, johon keitän kaikki kastikkeet ihan itse.
On mahdollista tehdä lettuja lisäämällä vain neste valmiin jauhosekoituksen joukkoon. Tai sitten on monia erilaisia pataruokia joihin lisätään vain jauheliha.
Kokeilin tänään ensimmäistä kertaa lasagnea, johon tarvitsi lisätä vain jauheliha. Pakkauksessa oli kastikeseos ja lasagnelevyt valmiina. Olihan se hyvää, ja ehkä myös nopeampi valmistaa kuin lasagne johon olisi pitänyt itse keittää juustokastike ja jauhelihakastike. En silti laske tuollaisten ruokien tekoa ruoanlaitoksi. Senhän osaisi tehdä ihan kuka vain. En tunne varsinaisesti laittaneeni ruokaa, jos ainoa tehtäväni on lisätä vain jauheliha.
En ole itse kovinkaan taitava maustamaan ruokia, joten onhan se kätevää että jopa minä "osaan" tehdä maukasta ruokaa tuosta noin vain. Silti arvostaisin itseäni ruoanlaittajana enemmän, jos tekisin ihan kaiken alusta asti itse.
Onhan se toki kätevää tässä kiireisessä maailmassa, että on nopeampiakin tapoja tehdä terveellistä ruokaa. Ja ehkä minä vielä joskus teen lasagnea, johon keitän kaikki kastikkeet ihan itse.
perjantai 21. lokakuuta 2016
Minun sisäinen paloni
Olen juurtunut syvästi ajatukseen, että oman alani harjoittaminen ammattina olisi liian vaikeaa. Ei ole töitä, en ole tarpeeksi hyvä. Pitäisi opiskella hurjasti lisää, perustaa ehkä oma yritys ja tehdä itselleen nimeä. Kuinka paljon helpompi tie olisi se perinteinen kasista neljään ja palkka juoksee kerran kuussa. Olisihan se ehkä niin..
Kuitenkin kun pääsen tekemään oman alan hommia, suunnittelemaan julisteita tai muuta graafista, minussa syttyy sellainen sisäinen palo että en ikinä uskoisi. Tunnen olevani elossa, oikeasti kiinnostunut jostakin, minulla on visio jonka haluan toteuttaa.
Olisi varmaan väärin enää väittää etteikö graafinen suunnittelu, ja valokuvauskin jollain tasolla, ihan oikeasti olisi se minun juttuni. Se olisi todella väärin kaiken sen jälkeen, mitä olen itsestäni ja sisäisistä tunteistani tulkinnut.
Nyt minun täytyisi enää vain uskoa mahdollisuuksiini, kykyihini ja siihen että voin pärjätä.
Kuitenkin kun pääsen tekemään oman alan hommia, suunnittelemaan julisteita tai muuta graafista, minussa syttyy sellainen sisäinen palo että en ikinä uskoisi. Tunnen olevani elossa, oikeasti kiinnostunut jostakin, minulla on visio jonka haluan toteuttaa.
Olisi varmaan väärin enää väittää etteikö graafinen suunnittelu, ja valokuvauskin jollain tasolla, ihan oikeasti olisi se minun juttuni. Se olisi todella väärin kaiken sen jälkeen, mitä olen itsestäni ja sisäisistä tunteistani tulkinnut.
Nyt minun täytyisi enää vain uskoa mahdollisuuksiini, kykyihini ja siihen että voin pärjätä.
tiistai 18. lokakuuta 2016
Sä oot se valo joka ohjaa, käsi joka nostaa
Se on samalla maailman hienointa, ja sitten kuitenkin aina yhtä hämmentävää.
Se täyttää ilolla mielen ja sydämen, nostaa hieman irti maanpinnasta.
Joka kerta voi ilahtua uudelleen, hämmästellä elämänsä täydellisyyttä.
Minulla on joku, jolle laittaa viestiä.
Joku, jolta pyytää apua.
Joku, joka ihan oikeasti haluaa auttaa minua.
Katsoin tänään peilistä itseäni ja sellaista kaiken alleen peittävää hymyä,
siinä hetkessä ajattelin
"voi elämä, olen ihan rakastunut".
Siihen maailman parhaaseen ajatukseen minä herään aina uudelleen,
ja tällä kertaa tämä kaikki on unen sijasta ihan totta.
maanantai 17. lokakuuta 2016
Muuttuva maailma
Elämä on täynnä muuttuvia asioita. Ihmiset ympärillä vaihtuvat sitä mukaa kun koulut ja työsopimukset loppuvat. Samalla kun entiset ihmiset katoavat, tulee tilalle aina uusia. Tuskin kukaan myöskään elää koko elämäänsä yhdessä ja samassa osoitteessa. Asunnot muuttuvat, koti vaihtaa paikkaansa.
Mikään ei kestä ikuisesti. Muutoksen hetkellä huomaan takertuvani tiukasti kiinni niihin asioihin, jotka ovat ainoita pysyviä. Tärkeitä ovat rutiinit. Hampaiden pesu aamuin illoin, säännölliset ruoka-ajat. Yksin ollessa saatan syödä iltapalaa ihan vain siksi, että sen rutiininomaisuus tekee oloni turvalliseksi.
Niihin asioihin minä takerrun, sellaisiin jotka kaiken muutoksen keskellä pysyvät samana. Niistä asioista minä rakennan tarvitsemani muuttumattoman maailman.
Mikään ei kestä ikuisesti. Muutoksen hetkellä huomaan takertuvani tiukasti kiinni niihin asioihin, jotka ovat ainoita pysyviä. Tärkeitä ovat rutiinit. Hampaiden pesu aamuin illoin, säännölliset ruoka-ajat. Yksin ollessa saatan syödä iltapalaa ihan vain siksi, että sen rutiininomaisuus tekee oloni turvalliseksi.
Niihin asioihin minä takerrun, sellaisiin jotka kaiken muutoksen keskellä pysyvät samana. Niistä asioista minä rakennan tarvitsemani muuttumattoman maailman.
perjantai 14. lokakuuta 2016
Sellaisia päiviä, tai kausia
Joskus on niitä sellaisia kausia, kun toisen myöhäisiksi venyneet illat turhauttavat. Sitä vain koittaa muistaa hymyillä siinä vaiheessa, kun toinen viimein tulee kotiin pitkän päivän jälkeen.
Jalankulkijoiden vääränpuoleinen liikenne ärsyttää, eikö sitä voisi noudattaa jalkakäytävillä samoja kaistasääntöjä kuin autoteillä.
Maailman pimeys on niin kaiken nielevää, että valokuvaaminenkaan ei sen suuremmin jaksa innostaa.
Kämpän kylmyys saa toivomaan pikaista muutosta, joko lämpimämpään asuntoon tai miksi ei saman tien kokonaan toiseen maahan.
Joskus kun ei vain jaksa itseään, eikä juuri silloin oikein ketään muutakaan.
Jalankulkijoiden vääränpuoleinen liikenne ärsyttää, eikö sitä voisi noudattaa jalkakäytävillä samoja kaistasääntöjä kuin autoteillä.
Maailman pimeys on niin kaiken nielevää, että valokuvaaminenkaan ei sen suuremmin jaksa innostaa.
Kämpän kylmyys saa toivomaan pikaista muutosta, joko lämpimämpään asuntoon tai miksi ei saman tien kokonaan toiseen maahan.
Joskus kun ei vain jaksa itseään, eikä juuri silloin oikein ketään muutakaan.
tiistai 11. lokakuuta 2016
Päivän sanana oivallus
Otin pinon lehtiä ja sakset käteen. Leikkelin sanoja, jotka jollain lailla herättivät mielenkiintoni. Liimasin sanat pahville, niistä syntyi runo.
Voimaruno.
Voimaruno.
sunnuntai 9. lokakuuta 2016
Taakse jäänyttä elettyä elämää
Edellisiä parisuhteita miettiessäni ja listatessani alkoi minua hieman naurattamaan. Jos olisin julkkis, olisin melko varmasti aiheuttanut useammankin hyvän otsikon iltapäivälehtiin. Salarakas ja varatun miehen toinen nainen, sen jälkeen pikakihlat ja yhtä pikainen ero. Ja sitten olen vielä valittanut, että elämäni on niin kovin tavallista.
Sitä en tiedä voiko noista kumpaakaan kovin ylpeänä muistella tai eteenpäin kertoa, mutta onhan se silti elettyä elämää. Osa minun historiaani, eikä niitä sieltä poiskaan saa. Joko niihin voi suhtautua loppuelämänsä itseään tyhmäksi soimaten tai sitten voi vain todeta niiden tapahtuneen ja muistaa kuinka paljon niistä onkaan oppinut.
Ilman niitä kokemuksia en ehkä olisi tässä, enkä eläisi juuri nyt sitä elämää joka tuntuu omalle ja oikealle. Virheet ei aina ole huono juttu, joskus täytyy tehdä vääriä valintoja oppiakseen elämää.
Sitä en tiedä voiko noista kumpaakaan kovin ylpeänä muistella tai eteenpäin kertoa, mutta onhan se silti elettyä elämää. Osa minun historiaani, eikä niitä sieltä poiskaan saa. Joko niihin voi suhtautua loppuelämänsä itseään tyhmäksi soimaten tai sitten voi vain todeta niiden tapahtuneen ja muistaa kuinka paljon niistä onkaan oppinut.
Ilman niitä kokemuksia en ehkä olisi tässä, enkä eläisi juuri nyt sitä elämää joka tuntuu omalle ja oikealle. Virheet ei aina ole huono juttu, joskus täytyy tehdä vääriä valintoja oppiakseen elämää.
lauantai 8. lokakuuta 2016
Pics or it didn't happen
Kirjoitan blogiin siitä miten onnellinen ja rakastunut olen, haluan jakaa postaukseni facessa. Miksi?
Ystäväni ottaa ihania suloisia kuvia minusta ja poikaystävästäni, tietenkin haluaisin jakaa ne heti saman tien koko maailmalle. Miksi?
Eikö nykyään enää voi nauttia niistä kauniista kuvista ja tunteista ilman, että niitä julistaa kaikille? Ei niitä kuvia ennenkään laitettu kuin omaan albumiin, joista sitten toki voitiin kuvia vierailijoille esitellä. Nykyään yhdellä julkaise napin painalluksella kuvan näkee kuitenkin helposti monta miljoonaa ihmistä, on helppoa ajatella keräävänsä vain tykkäyksiä julkaistessaan ihan mitä tahansa.
Ehkä mietin tätä liikaa, ehkä tunnen turhaan huonoa omaatuntoa kun haluan julkaista kuvia ja tekstejä omasta onnestani. Ehkä pitäisi vain hyväksyä, että tällä hetkellä kulttuurimme on tämä. Facebookista voivat nekin kauempana asuvat sukulaiset ja ystävät nähdä millaista on elämämme tänään.
Minä en halua olla pinnallinen, kaikella mitä teen on aina oltava joku suurempi merkitys. Toivon, että voin jakamillani kuvilla ja jutuilla luoda hyvää mieltä ihmisille, koska ainakin itselleni niistä tulee ihan valtavan hyvä mieli.
Ystäväni ottaa ihania suloisia kuvia minusta ja poikaystävästäni, tietenkin haluaisin jakaa ne heti saman tien koko maailmalle. Miksi?
Eikö nykyään enää voi nauttia niistä kauniista kuvista ja tunteista ilman, että niitä julistaa kaikille? Ei niitä kuvia ennenkään laitettu kuin omaan albumiin, joista sitten toki voitiin kuvia vierailijoille esitellä. Nykyään yhdellä julkaise napin painalluksella kuvan näkee kuitenkin helposti monta miljoonaa ihmistä, on helppoa ajatella keräävänsä vain tykkäyksiä julkaistessaan ihan mitä tahansa.
Ehkä mietin tätä liikaa, ehkä tunnen turhaan huonoa omaatuntoa kun haluan julkaista kuvia ja tekstejä omasta onnestani. Ehkä pitäisi vain hyväksyä, että tällä hetkellä kulttuurimme on tämä. Facebookista voivat nekin kauempana asuvat sukulaiset ja ystävät nähdä millaista on elämämme tänään.
Minä en halua olla pinnallinen, kaikella mitä teen on aina oltava joku suurempi merkitys. Toivon, että voin jakamillani kuvilla ja jutuilla luoda hyvää mieltä ihmisille, koska ainakin itselleni niistä tulee ihan valtavan hyvä mieli.
torstai 6. lokakuuta 2016
6102016
Improon mennessä ihastelin maailman tyyneyttä, vähän naureskelin itselleni tunkiessani liian pitkiä lahkeitani sukkien sisään.
Impron tauolla söin banaania, sain ehkä liikaa hedelmäsokeria, julkaisin instassa banaaninsyöntivideon.
Aamupäivästä allekirjoitin monen monta eri lomaketta, kaikkiin sain rustata tämän maagisen päivän: 6.10.2016. Sen kun lukee lopusta alkuun, saa saman tuloksen kuin alusta loppuun lukiessa.
Olen viime päivinä miettinyt, että mitä jos tulisi hirmumyrsky joka vain pyyhkäisisi kaiken mennessään. Tai että mitä kaikkia tauteja minulla voikaan olla, niin monet kun ovat oireettomia. Miksi me elämme ja mikä on kaiken tarkoitus.
Kyllä minä vähän kevyemmilläkin mietteillä toimeen tulisin, niin kuin vaikka sillä että onko banaanin syömisen kuvaaminen aina jotenkin rietasta.
Elämä menee eteenpäin ja minä sen mukana.
Impron tauolla söin banaania, sain ehkä liikaa hedelmäsokeria, julkaisin instassa banaaninsyöntivideon.
Aamupäivästä allekirjoitin monen monta eri lomaketta, kaikkiin sain rustata tämän maagisen päivän: 6.10.2016. Sen kun lukee lopusta alkuun, saa saman tuloksen kuin alusta loppuun lukiessa.
Olen viime päivinä miettinyt, että mitä jos tulisi hirmumyrsky joka vain pyyhkäisisi kaiken mennessään. Tai että mitä kaikkia tauteja minulla voikaan olla, niin monet kun ovat oireettomia. Miksi me elämme ja mikä on kaiken tarkoitus.
Kyllä minä vähän kevyemmilläkin mietteillä toimeen tulisin, niin kuin vaikka sillä että onko banaanin syömisen kuvaaminen aina jotenkin rietasta.
Elämä menee eteenpäin ja minä sen mukana.
tiistai 4. lokakuuta 2016
Teinit ja niiden paljaat nilkat
Kukkahattutäti täällä, moi.
Olin tänään kaupungilla, päällä oli farkut ja alla välihousut, takki päällä ja huivi kaulassa. Silti oli kylmä, ihan järjettömän kylmä. Unohdin kyllä aamulla lapaset kotiin, eikä ollut hattuakaan päässä. Tuuli oli kylmä kuin Siperiassa, eikä ulkona ollut vielä edes pakkasta.
Ja sitten siellä oli tuhottomasti niitä sellaisia teinejä, joilla oli nilkat paljaana. Siis mitä?!?
Ilmeisesti tällä hetkellä teinien keskuudessa kuuminta muotia on kääriä farkkujen lahkeet nilkan yläpuolelle, käyttää nilkkasukkia ja lisäksi varrettomia kenkiä. Siellä vilkkui iloisesti yhden jos toisenkin nilkat aivan tuulen armoilla. Ja siinä sitten minä, liian vanha ymmärtämään yhtään mitään moisesta järjettömyydestä, hytisin kylmissäni pelkästä ajatuksesta.
Kyllä oli meidän aikaan paremmin, kun yläasteella ollessa muotia oli nimenomaan tunkea housun lahkeet sukkien sisään. Olipa sitten kyseessä farkut tai verkkarit. Ei päässyt kylmä tuuli nilkkoihin käsiksi, siellä oli nilkat turvassa pahalta maailmalta ja kukkahattutätien paheksuvilta katseilta.
No, parempi kai kuitenkin ne vilkkuvat nilkat kuin tissit tai pyllyt. Ja onpahan pojillakin mahdollisuus vilautella, ettei se olisi vain tyttöjen juttu. Maailma muuttuu ja hyvä niin, mutta onko itsekin pakko muuttua sen mukana?
Olin tänään kaupungilla, päällä oli farkut ja alla välihousut, takki päällä ja huivi kaulassa. Silti oli kylmä, ihan järjettömän kylmä. Unohdin kyllä aamulla lapaset kotiin, eikä ollut hattuakaan päässä. Tuuli oli kylmä kuin Siperiassa, eikä ulkona ollut vielä edes pakkasta.
Ja sitten siellä oli tuhottomasti niitä sellaisia teinejä, joilla oli nilkat paljaana. Siis mitä?!?
Ilmeisesti tällä hetkellä teinien keskuudessa kuuminta muotia on kääriä farkkujen lahkeet nilkan yläpuolelle, käyttää nilkkasukkia ja lisäksi varrettomia kenkiä. Siellä vilkkui iloisesti yhden jos toisenkin nilkat aivan tuulen armoilla. Ja siinä sitten minä, liian vanha ymmärtämään yhtään mitään moisesta järjettömyydestä, hytisin kylmissäni pelkästä ajatuksesta.
Kyllä oli meidän aikaan paremmin, kun yläasteella ollessa muotia oli nimenomaan tunkea housun lahkeet sukkien sisään. Olipa sitten kyseessä farkut tai verkkarit. Ei päässyt kylmä tuuli nilkkoihin käsiksi, siellä oli nilkat turvassa pahalta maailmalta ja kukkahattutätien paheksuvilta katseilta.
No, parempi kai kuitenkin ne vilkkuvat nilkat kuin tissit tai pyllyt. Ja onpahan pojillakin mahdollisuus vilautella, ettei se olisi vain tyttöjen juttu. Maailma muuttuu ja hyvä niin, mutta onko itsekin pakko muuttua sen mukana?
sunnuntai 2. lokakuuta 2016
Sellaista on olla onnellinen
Eilen yöllä itkin pienessä hiprakassa ripsivärini poskille, koska oli vain niin hyvä ja onnellinen olla. Olen saanut enemmän, kuin joskus edes uskalsin toivoa.
Elämässäni on ihminen, jota katsoessa sydän täyttyy rakkaudesta. Ihminen, jonka kanssa kulkea käsikädessä baarissa humalaisten seassa, pelkäämättä.
Eikä enää tarvitse lähteä baarista yksin kotiin, kun aina on illan paras ja komein vaihtoehto vierellä vielä kotimatkallakin.
Elämässäni on ihminen, jota katsoessa sydän täyttyy rakkaudesta. Ihminen, jonka kanssa kulkea käsikädessä baarissa humalaisten seassa, pelkäämättä.
Eikä enää tarvitse lähteä baarista yksin kotiin, kun aina on illan paras ja komein vaihtoehto vierellä vielä kotimatkallakin.
 |
| Kuva: Emilia Pippola |
Aikamoista lällyä, mutta näin on hyvä.
perjantai 30. syyskuuta 2016
A smile is the prettiest thing you can wear
Huomenna on aika viettää päivä prinsessana. On tehty koekampausta ja mietitty meikkiä. Kokeiltu mekkoa ja lakattu kynsiä. Ostettu hiuskoristeita ja päivitetty meikit tähän päivään.
Olen niin kovin keskittynyt vain ulkonäköön ja hyvältä näyttämiseen etten ole ollenkaan ehtinyt vielä kauhulla miettiä sitä hetkeä kun todella olemme siellä juhlissa. Täysin vieraiden ihmisten keskellä, joilla ainakin osalla on poliittisia mielipiteitä ja ajatuksia. Minulla on mielipide Uuden päivän tyyppien seurusteluasioista, Ensitreffit alttarilla parien yhteensopivuudesta tai ärsyttävyydestä ja siitä millaiset korut sopivat pukuni kanssa.
Kun siellä sitten taas sata varmana kysellään ne ihmistä määrittävät mitä teet työksesi tai opiskeletko kysymykset, saan taas kertaalleen kertoa olevani työtön. Yhteiskunnasta syrjäytynyt, epäonnistunut nuori.
Mutta kuinka suuren itsevarmuuden tuo mukanaan se, että olen täysin tyytyväinen ulkonäkööni. Olen miettinyt kaiken. Kynsissä itse tehty ranskalainen manikyyri, hiukset ja meikki ystävän laittamat, minun näköiseni mekko. Hymyilen siis pois kaikki sellaiset kysymykset, joihin en osaa/halua vastata. Hymyilen sellaista hymyä, joka tulee sisältä.
Olen niin kovin keskittynyt vain ulkonäköön ja hyvältä näyttämiseen etten ole ollenkaan ehtinyt vielä kauhulla miettiä sitä hetkeä kun todella olemme siellä juhlissa. Täysin vieraiden ihmisten keskellä, joilla ainakin osalla on poliittisia mielipiteitä ja ajatuksia. Minulla on mielipide Uuden päivän tyyppien seurusteluasioista, Ensitreffit alttarilla parien yhteensopivuudesta tai ärsyttävyydestä ja siitä millaiset korut sopivat pukuni kanssa.
Kun siellä sitten taas sata varmana kysellään ne ihmistä määrittävät mitä teet työksesi tai opiskeletko kysymykset, saan taas kertaalleen kertoa olevani työtön. Yhteiskunnasta syrjäytynyt, epäonnistunut nuori.
Mutta kuinka suuren itsevarmuuden tuo mukanaan se, että olen täysin tyytyväinen ulkonäkööni. Olen miettinyt kaiken. Kynsissä itse tehty ranskalainen manikyyri, hiukset ja meikki ystävän laittamat, minun näköiseni mekko. Hymyilen siis pois kaikki sellaiset kysymykset, joihin en osaa/halua vastata. Hymyilen sellaista hymyä, joka tulee sisältä.
maanantai 26. syyskuuta 2016
Huomaa elämäsi hetket
Toisinaan maailman järjettömyys saa ahdistumaan tavalla, jota mikään muu ajatus ei saa aikaan. Se on aivan liian suuri kokonaisuus käsitettäväksi.
Silloin täytyy vain sen kaiken suuruuden sijasta keskittyä hetkiin,
niihin pieniin kauniisiin.
Niihin sellaisiin, joista elämä koostuu.
lauantai 24. syyskuuta 2016
Hyvä vaan jos edessä on, suuri tuntematon
Minussa asuu suuri luottamus siihen, että jonain päivänä minä oikeasti tiedän mitä haluan tehdä. Ainakin jollain tasolla. Ehkä en ole koskaan sillä lailla varma, että olisi vain yksi huippujuttu jota haluan tehdä. Mutta jollain tasolla olen löytänyt oman juttuni. En vain tiedä miksi ihmiset ympärilläni eivät näe sitä, tai luota siihen.
Ei, minun elämäni ei valu ohitseni ja hukkaan vaikka en nyt vuoteen olekaan tiennyt mihin suuntaan mennä. Olen vasta reilu parikymppinen, mitä on yksi epätietoisuuden vuosi kokonaisessa ihmiselämässä? Niinpä, mielestäni ei kovinkaan paljoa.
Minun on hyvä näin, minulla ei ole hätää. Toisinaan epätoivo iskee, että en minä ikinä tiedä tai ei minusta koskaan tule mitään. Mutta silti kuitenkin, minussa elää toivo. Mitä sitten jos en tiedä nyt, ihan varmasti minä vielä tiedän. Aina löytyy jonkinlainen suunta, aina voi kulkea edes hieman eteenpäin.
Mielestäni tämä elämäntilanne on aika samanlainen kuin sinkkuus. Täytyy oppia olemaan onnellinen näin, ennen kuin on valmis saamaan elämäänsä lisää sisältöä. Täytyy lakata alleviivaamasta työttömyyttään, päästää irti ajatuksesta että siinä on jotain väärää, nauttia niistä hyvistä puolista mitä työttömyydessä on. Ja sitten kun sitä vähiten odotan, tai edes kaipaan, mielessäni syntyy ajatus oikeasta suunnasta ja siitä mihin todella haluan elämässäni edetä.
Ei, minun elämäni ei valu ohitseni ja hukkaan vaikka en nyt vuoteen olekaan tiennyt mihin suuntaan mennä. Olen vasta reilu parikymppinen, mitä on yksi epätietoisuuden vuosi kokonaisessa ihmiselämässä? Niinpä, mielestäni ei kovinkaan paljoa.
Minun on hyvä näin, minulla ei ole hätää. Toisinaan epätoivo iskee, että en minä ikinä tiedä tai ei minusta koskaan tule mitään. Mutta silti kuitenkin, minussa elää toivo. Mitä sitten jos en tiedä nyt, ihan varmasti minä vielä tiedän. Aina löytyy jonkinlainen suunta, aina voi kulkea edes hieman eteenpäin.
Mielestäni tämä elämäntilanne on aika samanlainen kuin sinkkuus. Täytyy oppia olemaan onnellinen näin, ennen kuin on valmis saamaan elämäänsä lisää sisältöä. Täytyy lakata alleviivaamasta työttömyyttään, päästää irti ajatuksesta että siinä on jotain väärää, nauttia niistä hyvistä puolista mitä työttömyydessä on. Ja sitten kun sitä vähiten odotan, tai edes kaipaan, mielessäni syntyy ajatus oikeasta suunnasta ja siitä mihin todella haluan elämässäni edetä.
keskiviikko 21. syyskuuta 2016
Ikäero parisuhteessa
Ikä on vain numeroita ja eihän sillä mitään merkitystä ole. Silti jos nainen on vanhempi, on pariskuntaa helppo katsoa kieroon. Tai jos ikäeroa on yli kymmenen vuotta, tai kymmeniä vuosia, tilanne menee ulkopuolisen mielestä vaikeasti ymmärrettäväksi.
Meillä on poikaystäväni kanssa ikäeroa kuusi vuotta. Harvoin sitä tulee ajateltua, koska oikeastaan sitä ei huomaa. Siinä mielessä meillä on toki ihan erilaiset elämäntilanteet, että toinen on ollut monta vuotta työelämässä ja toinen vasta etsii paikkaansa. Ajatusmaailmoissa se ei silti nouse pintaan niin, että aiheuttaisi suuria näkemyseroja. On tietysti hurjaa ajatella poikaystäväni muistavan sellaisia tapahtumia, jotka ovat sattuneet ennen syntymääni. Tai että kun minä olen ollut pieni ekaluokkalainen, on hän ehtinyt käydä koulua jo monta vuotta.
Eniten ikäeromme ja erilaiset elämäntilanteet kuitenkin nousevat esille kaveriporukoita vertailemalla. Poikaystäväni kaverit ovat työelämässä, minun kaverini opiskelijaelämässä. Siinä missä poikaystäväni kaverit ovat naimisissa ja ehkä myös perheellisiä, suurin osa minun kavereistani on sinkkuja. Poikkeuksia löytyy toki suuntaan ja toiseen, mutta kyllä meistä silti poikaystäväni on se jolla kummilapsia on jo enemmän kuin tarpeeksi ja minä taas olisin iloinen jos olisi edes se yksikin. Tai jos nyt ensin vaikka sitten niitä hääkutsuja odotellessa...
Sinänsä huvittavaa miten ihmiset ympärillä ovat ne, joiden ansiosta olen ymmärtänyt mitä tarkoittaa kuuden vuoden ikäero. Eihän sillä iällä niin väliä, pääasia että toisen kanssa on hyvä ja onnellinen olla.
Meillä on poikaystäväni kanssa ikäeroa kuusi vuotta. Harvoin sitä tulee ajateltua, koska oikeastaan sitä ei huomaa. Siinä mielessä meillä on toki ihan erilaiset elämäntilanteet, että toinen on ollut monta vuotta työelämässä ja toinen vasta etsii paikkaansa. Ajatusmaailmoissa se ei silti nouse pintaan niin, että aiheuttaisi suuria näkemyseroja. On tietysti hurjaa ajatella poikaystäväni muistavan sellaisia tapahtumia, jotka ovat sattuneet ennen syntymääni. Tai että kun minä olen ollut pieni ekaluokkalainen, on hän ehtinyt käydä koulua jo monta vuotta.
Eniten ikäeromme ja erilaiset elämäntilanteet kuitenkin nousevat esille kaveriporukoita vertailemalla. Poikaystäväni kaverit ovat työelämässä, minun kaverini opiskelijaelämässä. Siinä missä poikaystäväni kaverit ovat naimisissa ja ehkä myös perheellisiä, suurin osa minun kavereistani on sinkkuja. Poikkeuksia löytyy toki suuntaan ja toiseen, mutta kyllä meistä silti poikaystäväni on se jolla kummilapsia on jo enemmän kuin tarpeeksi ja minä taas olisin iloinen jos olisi edes se yksikin. Tai jos nyt ensin vaikka sitten niitä hääkutsuja odotellessa...
Sinänsä huvittavaa miten ihmiset ympärillä ovat ne, joiden ansiosta olen ymmärtänyt mitä tarkoittaa kuuden vuoden ikäero. Eihän sillä iällä niin väliä, pääasia että toisen kanssa on hyvä ja onnellinen olla.
tiistai 20. syyskuuta 2016
Kirja, jota en vain saanut luettua loppuun
"Newyorkilainen performanssitaiteilija Shlomith, moskovalainen pääkirjanpitäjä Polina, brasilialainen sydänsiirtopotilas Rosa Imaculada, marseillelainen hienostorouva Nina, kurkkusyöpää sairastava hollantilainen Wlbgis, mallintöistä haaveileva senegalilainen Maimuna ja itävaltalainen teinityttö Ulrike ovat päätyneet valkoiseen tyhjään tilaan. Aika sellaisena kuin me sen ymmärrämme on lakannut olemasta. Naisten ruumiilliset tarpeet sammuvat vähitellen. Ensin katoaa kyky tuntea kipua ja nautintoa. Pikkuhiljaa koskettaminen ja oman ruumiin aistiminen muuttuvat mahdottomiksi. Mitä on tapahtunut? Mikä on koitunut naisten kohtaloksi?"
Ihan äärettömän mielenkiintoisen kuuloinen juoni, siksi lainasin Laura Lindstedtin romaanin Oneiron. Ajatus tarinasta kiehtoi, kerrankin jotain erilaista eikä aina vain niitä samoja rakkaustarinoita tai muita. Mutta ei.
Tavallaan kirja etenee ihan kohtuullisella vauhdilla ja lukijan mieltä vaivaaviin kysymyksiin annetaan vastauksia. Silti saatoin lukiessani ajatella monen sivun ajan jotakin aivan muuta tajuamatta lukemastani mitään, enkä ollut missannut mitään tärkeää. Toisinaan en myöskään ymmärtänyt yhtään millä lailla lukemani liittyi kirjan tarinaan tai vei sitä eteenpäin.
Sinänsä ristiriitainen kirja, että toisaalta olisin halunnut lukea tämän loppuun. Mutta toisaalta en usko menettäväni mitään kovin suurta vaikka luovutakin reilun kahdensadan sivun jälkeen. Jos luette, tai olette lukeneet, kertokaa toki tykkäsittekö. Ja löytyykö vastaus kysymyksiin: Mitä on tapahtunut? Mikä on koitunut naisten kohtaloksi?
Ihan äärettömän mielenkiintoisen kuuloinen juoni, siksi lainasin Laura Lindstedtin romaanin Oneiron. Ajatus tarinasta kiehtoi, kerrankin jotain erilaista eikä aina vain niitä samoja rakkaustarinoita tai muita. Mutta ei.
Tavallaan kirja etenee ihan kohtuullisella vauhdilla ja lukijan mieltä vaivaaviin kysymyksiin annetaan vastauksia. Silti saatoin lukiessani ajatella monen sivun ajan jotakin aivan muuta tajuamatta lukemastani mitään, enkä ollut missannut mitään tärkeää. Toisinaan en myöskään ymmärtänyt yhtään millä lailla lukemani liittyi kirjan tarinaan tai vei sitä eteenpäin.
Sinänsä ristiriitainen kirja, että toisaalta olisin halunnut lukea tämän loppuun. Mutta toisaalta en usko menettäväni mitään kovin suurta vaikka luovutakin reilun kahdensadan sivun jälkeen. Jos luette, tai olette lukeneet, kertokaa toki tykkäsittekö. Ja löytyykö vastaus kysymyksiin: Mitä on tapahtunut? Mikä on koitunut naisten kohtaloksi?
maanantai 19. syyskuuta 2016
Syksy täynnä energiaa
Ei pitänyt vähään aikaan värjätä hiuksia, koska ei ole varaa jne jne. Varasin juuri torstaille parturiajan ja selailen pinterestistä erilaisia vaihtoehtoja kuinka värjätä hiuksia, hups.
Improa on nyt ollut kaksi kertaa ja viime kerran jälkeen totesin kuinka epätodelliselta voikaan todellisuus tuntua kun on viimeiset pari tuntia tuijottanut olemattomia esineitä ja keksinyt selityksiä olemattomille sanoille. Ehkä on vielä hieman vaikeaa antaa itsestään kaikkea, vaikka jotenkin jo jokaisiin kasvoihin osaakin yhdistää nimen.
Poikaystäväni sai avec kutsun juhliin, joiden pukukoodi on tumma puku/iltapuku. Juhliin on vielä kaksi viikkoa, mutta olen jo keskittynyt olennaiseen. Mekko, check. Kampauksen ja meikin teko, check. Haaveilen myös kovasti geelilakkauksesta kynsiin, mutta en tiedä olisiko se jo liioittelua. Toisaalta en ole koskaan kokeillut sellaista ja voisihan sitä joskus hemmotella itseään. Vähän ehkä naurattaa miten paljon yhdet pienet juhlat voi laittaa ihmisen päätä sekaisin, mutta kun ei sitä turhan usein saa viettää päivää prinsessana!
Tänä aamuna sain herätä vierestä auringon nousuun, elämä on hyvä.
Improa on nyt ollut kaksi kertaa ja viime kerran jälkeen totesin kuinka epätodelliselta voikaan todellisuus tuntua kun on viimeiset pari tuntia tuijottanut olemattomia esineitä ja keksinyt selityksiä olemattomille sanoille. Ehkä on vielä hieman vaikeaa antaa itsestään kaikkea, vaikka jotenkin jo jokaisiin kasvoihin osaakin yhdistää nimen.
Poikaystäväni sai avec kutsun juhliin, joiden pukukoodi on tumma puku/iltapuku. Juhliin on vielä kaksi viikkoa, mutta olen jo keskittynyt olennaiseen. Mekko, check. Kampauksen ja meikin teko, check. Haaveilen myös kovasti geelilakkauksesta kynsiin, mutta en tiedä olisiko se jo liioittelua. Toisaalta en ole koskaan kokeillut sellaista ja voisihan sitä joskus hemmotella itseään. Vähän ehkä naurattaa miten paljon yhdet pienet juhlat voi laittaa ihmisen päätä sekaisin, mutta kun ei sitä turhan usein saa viettää päivää prinsessana!
Tänä aamuna sain herätä vierestä auringon nousuun, elämä on hyvä.
lauantai 17. syyskuuta 2016
Voihan Facebook
Olen törmännyt viime aikoina Facebookissa kuviin, jotka aiheuttavat minussa kielteisiä tuntemuksia.
Nimittäin...
...en vain pysty käsittämään ihmisiä, jotka lisäävät lapsistaan kuvia facebookiin täysin julkisilla asetuksilla. Niinkin arkinen asia, kuin jonkun tuntemattoman lapsen kuvan näkeminen, aiheuttaa minussa tunteen "wow, too much information". On ihan okei nähdä tutun lapsen kuulumisia ja seurata vaikka kasvua facen kautta. Mutta tuntemattomien ihmisten lapset, mitä hemmettiä teette uutisvirrassani?
Tavallaanhan tämä ei ole millään lailla minun ongelmani, eikä edes kuulu minulle. Sehän on jokaisen oma asia millaisilla asetuksilla haluaa päivityksensä tehdä ja kuinka julkisesti kertoa lastensa asioista ja elämästä. Todennäköisesti on myös tarkistettu, että se on lapsille okei ja kuvien julkaisuun on lupa. Minulle kyseisten kuvien katselusta tulee kuitenkin tungetteleva olo, vaikka eihän se minun vikani ole että näen kyseiset kuvat.
Täytynee ilmoittaa Facebookille kuinka ahdistuneeksi tällaiset julkiset kuvat minut saavatkaan, ehkä saan henkilökohtaisen napin joka piilottaa liian tungettelevat iloiset lapset uutisvirrastani.
Nimittäin...
...en vain pysty käsittämään ihmisiä, jotka lisäävät lapsistaan kuvia facebookiin täysin julkisilla asetuksilla. Niinkin arkinen asia, kuin jonkun tuntemattoman lapsen kuvan näkeminen, aiheuttaa minussa tunteen "wow, too much information". On ihan okei nähdä tutun lapsen kuulumisia ja seurata vaikka kasvua facen kautta. Mutta tuntemattomien ihmisten lapset, mitä hemmettiä teette uutisvirrassani?
Tavallaanhan tämä ei ole millään lailla minun ongelmani, eikä edes kuulu minulle. Sehän on jokaisen oma asia millaisilla asetuksilla haluaa päivityksensä tehdä ja kuinka julkisesti kertoa lastensa asioista ja elämästä. Todennäköisesti on myös tarkistettu, että se on lapsille okei ja kuvien julkaisuun on lupa. Minulle kyseisten kuvien katselusta tulee kuitenkin tungetteleva olo, vaikka eihän se minun vikani ole että näen kyseiset kuvat.
Täytynee ilmoittaa Facebookille kuinka ahdistuneeksi tällaiset julkiset kuvat minut saavatkaan, ehkä saan henkilökohtaisen napin joka piilottaa liian tungettelevat iloiset lapset uutisvirrastani.
keskiviikko 14. syyskuuta 2016
Kolme asiaa
3 asiaa, joista pidän:
- kirjaimet ja värit
- kahvihetket
- oikein hyvä kirja, joka vie mukanaan
- kahvihetket
- oikein hyvä kirja, joka vie mukanaan
3 asiaa, joista en pidä:
- jos minun täytyy herätä aikasin esim töihin ja toinen saa jäädä vielä nukkumaan
- kun minulta kysytään tulevaisuuden suunnitelmista, eikä vastaukseni ole muuttunut sitten viime kerran
- velvollisuuksista, joita aikuisuus tuo mukanaan
- jos minun täytyy herätä aikasin esim töihin ja toinen saa jäädä vielä nukkumaan
- kun minulta kysytään tulevaisuuden suunnitelmista, eikä vastaukseni ole muuttunut sitten viime kerran
- velvollisuuksista, joita aikuisuus tuo mukanaan
3 asiaa, joita teit viikonloppuna:
- istuin autossa matkalla milloin minnekin
- nautin läheisyydestä viikon kestäneen erossa olon jälkeen
- kävin lenkillä, kasasin varastoon hyllyjä, siivosin
3 asiaa, jotka osaan:
- tehdä pitsaa ja kääretorttua ilman ohjetta
- laulaa ulkomuistista lähes jokaisen Eppu Normaalin kappaleen
- sivuuttaa sellaiset ihmiset, jotka eivät syystä tai toisesta pidä minusta
- sivuuttaa sellaiset ihmiset, jotka eivät syystä tai toisesta pidä minusta
3 asiaa, joita en osaa:
- olla välittämättä ihmisten odotuksista ja ajatuksista koskien minun tulevaisuuttani
- tankata poikaystäväni autoa, en tiedä myöskään missä kohtaa siinä sijaitsee käsijarru
- tilata baarissa drinkkiä, koska en tiedä niiden nimiä
- olla välittämättä ihmisten odotuksista ja ajatuksista koskien minun tulevaisuuttani
- tankata poikaystäväni autoa, en tiedä myöskään missä kohtaa siinä sijaitsee käsijarru
- tilata baarissa drinkkiä, koska en tiedä niiden nimiä
3 asiaa, jotka haluaisin osata:
- lakata kynsiini kaikenlaisia hienouksia
- vastata joskus jotakin muutakin kuin "en tiedä", kun kysytään unelmista tai tulevaisuuden suunnitelmista
- soittaa jotakin soitinta, muutenkin kuin Ukko Nooan pianolla
- lakata kynsiini kaikenlaisia hienouksia
- vastata joskus jotakin muutakin kuin "en tiedä", kun kysytään unelmista tai tulevaisuuden suunnitelmista
- soittaa jotakin soitinta, muutenkin kuin Ukko Nooan pianolla
3 asiaa, jotka minun pitäisi tehdä:
- hakea töitä
- tai löytää työkokeilupaikka
- tai mennä opiskelemaan
- hakea töitä
- tai löytää työkokeilupaikka
- tai mennä opiskelemaan
3 asiaa, joista stressaan:
- tulevaisuus
- luonteelleni ominainen, mutta toisinaan ahdistava, hiljaisuus
- toisen kerran: tulevaisuus
- tulevaisuus
- luonteelleni ominainen, mutta toisinaan ahdistava, hiljaisuus
- toisen kerran: tulevaisuus
3 asiaa, jotka saavat minut rentoutumaan:
- läheisyys ja turvallinen kainalo
- netflix hetket
- lenkkeily
- läheisyys ja turvallinen kainalo
- netflix hetket
- lenkkeily
3 asiaa, jotka puen mielelläni päälleni:
- värikkäät pöksyt
- tunikat ja mekot
- collegepaita
- värikkäät pöksyt
- tunikat ja mekot
- collegepaita
3 asiaa, joita en pue päälleni:
- hupparit, menee ne mutta harvoin käytän
- housupuku
- poolopaita!!
- hupparit, menee ne mutta harvoin käytän
- housupuku
- poolopaita!!
3 asiaa, jotka haluaisin hankkia vaatekaappiini:
- tällä hetkellä haluan lähinnä tyhjentää vaatekaappiani
- tällä hetkellä haluan lähinnä tyhjentää vaatekaappiani
3 asiaa, joista unelmoin:
- oma koti, jossain muualla kuin täällä porukoilla
- työpaikka, jossa viihtyisi
- keltainen sadetakki
- oma koti, jossain muualla kuin täällä porukoilla
- työpaikka, jossa viihtyisi
- keltainen sadetakki
3 asiaa, joita pelkään:
- elämä ei koskaan etene mihinkään suuntaan
- läheisten menettäminen
- maailman hulluksi mennyttä tilannetta
- elämä ei koskaan etene mihinkään suuntaan
- läheisten menettäminen
- maailman hulluksi mennyttä tilannetta
3 asiaa, joita toivon tapahtuvan lähitulevaisuudessa:
- voisin vihdoinkin lopettaa tämän tulevaisuuden suunnitelmista jauhamisen
- saan rohkeutta puhua avoimemmin asioistani
- jonkinlaisen suunnan löytyminen, joka auttaisi edes hieman eteenpäin
- voisin vihdoinkin lopettaa tämän tulevaisuuden suunnitelmista jauhamisen
- saan rohkeutta puhua avoimemmin asioistani
- jonkinlaisen suunnan löytyminen, joka auttaisi edes hieman eteenpäin
maanantai 12. syyskuuta 2016
Hymyilen syksylle
Ajoin perjantaina reilun 260 kilometriä saadakseni viikon työmatkoilla olleen miehen taas kotiin. Ja eilen ymmärsin, että ajaisin minä enemmänkin jos olisi tarvis. Hakisin kotiin vaikka mistä asti, koska niin paljon minä rakastan.
Tähän mennessä tämä syksy on kohdellut ihmeen hyvin. Aloitin uuden harrastuksen, improvisaatiota kerran viikossa parin tunnin ajan. Ehkä se auttaa eteenpäin ja antaa uutta näkökulmaa elämään. Juuri nyt olen aika tyytyväinen näin, työttömänä, mutta ei kai sitä loputtomiin voi vain katsoa Frendejä netflixistä. Kyllä minä muutakin aion tänä syksynä tehdä, mutta katsotaan nyt mihin elämä vie.
Hymyilen elämälle ja sille tunteelle, että tänä vuonna syksy ei tullutkaan viedäkseen elämäniloa vaan ehkä tuodakseen sitä vieläkin enemmän.
Tähän mennessä tämä syksy on kohdellut ihmeen hyvin. Aloitin uuden harrastuksen, improvisaatiota kerran viikossa parin tunnin ajan. Ehkä se auttaa eteenpäin ja antaa uutta näkökulmaa elämään. Juuri nyt olen aika tyytyväinen näin, työttömänä, mutta ei kai sitä loputtomiin voi vain katsoa Frendejä netflixistä. Kyllä minä muutakin aion tänä syksynä tehdä, mutta katsotaan nyt mihin elämä vie.
Hymyilen elämälle ja sille tunteelle, että tänä vuonna syksy ei tullutkaan viedäkseen elämäniloa vaan ehkä tuodakseen sitä vieläkin enemmän.
tiistai 6. syyskuuta 2016
Sydämenlyönneissä ikuisuus
Lainasin Jan-Philipp Sendkerin Sydämenlyönneissä ikuisuus romaanin ihan vain siksi, koska sillä on niin kaunis ja lumoava nimi. Ja kaunista oli myös kirjan kuvaileva kerronta.
"Voiko sanoille puhjeta siivet?
Voivatko ne liukua ilman halki kuin perhoset?
Voivatko ne vangita meidät, kuljettaa meidät toiseen maailmaan?
Voivatko ne avata sielumme viimeisenkin salaisen kammion?"
Lyhyt kuvaus kirjasta:
Alun perin Burmasta kotoisin oleva Tin Win on menestynyt juristi New Yorkissa. Eräänä päivänä Tin Win ottaa salkkunsa ja lähtee töihin. Hän ei kuitenkaan koskaan saavu työpaikalleen, eikä hänen amerikkalainen vaimonsa ja kaksi aikuista lastaan kuule hänestä enää mitään.
Neljä vuotta myöhemmin Tin Winin tytär, uraorientoitunut Julia saa käsiinsä vuosikymmeniä vanhan rakkauskirjeen, jonka hänen isänsä on kirjoittanut vuonna 1955 tuntemattomalle burmalaisnaiselle. Julia ei tiedä mitään isänsä ensimmäisestä kahdestakymmenestä elinvuodesta ja päättää matkustaa kirjeessä mainittuun pieneen burmalaiskylään. Julian koko maailman mullistavan matkan päättyessä hän on oppinut paljon isästään – ja elämästä yleensä.
Sydämenlyönneissä ikuisuus on ainutlaatuinen lukukokemus omaa tietään etsiville, itämaisesta mystiikasta kiinnostuneille ja kaukomaille havittelijoille. Maailmalla suurmenestykseen noussut romaani on lempeä ja inhimillinen tarina kohtalon erottamista rakastavaisista ja rakkauden voimasta.
Ehkä välillä kirjassa oli jopa liikaa kuvailua, liikaa dramatiikkaa. Liikaa sellaista ylitsevuotavaa tuskaa, jota itse kirjoitin teininä kaikkiin novelleihin. Nykyään niitä novelleja ei voi häpeämättä edes lukea. Nenäliinoja en tällä kertaa tarvinnut, joten ei tämä niin maata mullistava lukukokemus ollut kuin olisi voinut olla.
Tarina oli silti todella kaunis ja koskettava. Rakkauden voima voi joskus olla ihmeellinen.
"Voiko sanoille puhjeta siivet?
Voivatko ne liukua ilman halki kuin perhoset?
Voivatko ne vangita meidät, kuljettaa meidät toiseen maailmaan?
Voivatko ne avata sielumme viimeisenkin salaisen kammion?"
Lyhyt kuvaus kirjasta:
Alun perin Burmasta kotoisin oleva Tin Win on menestynyt juristi New Yorkissa. Eräänä päivänä Tin Win ottaa salkkunsa ja lähtee töihin. Hän ei kuitenkaan koskaan saavu työpaikalleen, eikä hänen amerikkalainen vaimonsa ja kaksi aikuista lastaan kuule hänestä enää mitään.
Neljä vuotta myöhemmin Tin Winin tytär, uraorientoitunut Julia saa käsiinsä vuosikymmeniä vanhan rakkauskirjeen, jonka hänen isänsä on kirjoittanut vuonna 1955 tuntemattomalle burmalaisnaiselle. Julia ei tiedä mitään isänsä ensimmäisestä kahdestakymmenestä elinvuodesta ja päättää matkustaa kirjeessä mainittuun pieneen burmalaiskylään. Julian koko maailman mullistavan matkan päättyessä hän on oppinut paljon isästään – ja elämästä yleensä.
Sydämenlyönneissä ikuisuus on ainutlaatuinen lukukokemus omaa tietään etsiville, itämaisesta mystiikasta kiinnostuneille ja kaukomaille havittelijoille. Maailmalla suurmenestykseen noussut romaani on lempeä ja inhimillinen tarina kohtalon erottamista rakastavaisista ja rakkauden voimasta.
Ehkä välillä kirjassa oli jopa liikaa kuvailua, liikaa dramatiikkaa. Liikaa sellaista ylitsevuotavaa tuskaa, jota itse kirjoitin teininä kaikkiin novelleihin. Nykyään niitä novelleja ei voi häpeämättä edes lukea. Nenäliinoja en tällä kertaa tarvinnut, joten ei tämä niin maata mullistava lukukokemus ollut kuin olisi voinut olla.
Tarina oli silti todella kaunis ja koskettava. Rakkauden voima voi joskus olla ihmeellinen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)