tiistai 22. toukokuuta 2018

Ja minä en kaipaa mitään

Elämässä on alkanut eräänlainen radiohiljaisuus, kai sitä voisi kesälomaksikin kutsua. Tähän mennessä loma on ollut hellivää lämpöä iholla ja maailma täynnä aurinkoa. Toisaalta eihän sitä vielä ole ollutkaan kuin yksi kokonainen päivä. 

Toivoisin tältä kesältä niin paljon, että ei sellaista kai pitäisi edes haluta. Kun minulta tänään kysyttiin, että mitä tein viime kesänä, en todellakaan muistanut yhtään mitään. Mustan käyneeni mökillä kerran ja siinähän sitä jo onkin. Voisinkohan tähän kesään keksiä enemmän erilaista sisältöä?

Jotain sellaista, jonka ihan varmasti muistaisin ainakin vielä ensi kesänä. 

keskiviikko 16. toukokuuta 2018

Telepaattisia yhteyksiä

Kirjoitin eilen SciFestista, kuitenkaan sitten avaamatta oikeastaan yhtään sitä mikä hemmetti edes on SciFest. Se kun ei ehkä kaikille sano noin sanana yhtään mitään. Siihen on kuitenkin syynsä. Olen oikeastaan niin täynnä SciFestia, sanana ja muutenkin, että en jaksa kirjoittaa siitä yhtään sen enempää. En jaksa avata sitä sanaa, selittää sen takaisia koukeroita. Se vain on ja huomenna se on täällä.

Toisinaan se on vähän jopa harmi, että ei jaksa enää kertoa elämänsä asioista muille. Kun sitä itse on päivät tekemisissä niiden kanssa, on toisinaan äärettömän raskasta selittää kavereille, tai vaikka sitten miehelle, että mitä siellä kouluelämässä tällä hetkellä tapahtuu. Joskus toivoisi, että kaiken voisi kuitata yhdellä sanalla ja toinen tietäisi heti, että missä mennään. Valitettavasti ainoat ihmiset, joille kaiken voisi niin helposti kertoa, on ne joiden kanssa opiskelee.

Ehkä vielä joskus ajatuksensa voi lähettää toiselle telepaattisesti, ja silloin ei enää tarvitse selittää mitään. Toinen voi sitten sieltä ajatuksista lukea, että miten se elämä juuri tällä hetkellä kohtelee.

tiistai 15. toukokuuta 2018

SciFest tulee

Ylihuomenna on SciFest. Sitä varten on tehty töitä helmikuusta alkaen. Koko kouluelämä on ollut yhtä SciFestia moneen kuukauden ajan. Ja nyt sitten torstaina on se hetki, jota varten on elämää eletty. Kaikesta epäilystä huolimatta edelleen on kavereita ja mielenterveyskin tallella. 

SciFestissa meistä tulee jonkun asian ammattilaisia. Me tiedämme asiasta eniten ja kerromme siitä niille pienille koululaisille. Se on aika jännittävää, koska yleensä en ole tottunut olemaan se huomionkeskipisteenä oleva, tilannetta hallitseva ihminen. Miten sellainen rooli sitten oikein otetaan haltuun? Miten pidetään kurissa 10 lasta ja tilanne kasassa? Torstain ja perjantain jälkeen minä ehkä tiedän paremmin.

Paljoa en vielä tiedä siitä millaista on olla SciFestissa, mutta sen tiedän jo nyt että väsymys tulee olemaan suuri. Perjantaina saattaa jo ehkä vähän itkettää, ja siinä vaiheessa täytyy miettiä niitä keinoja joilla saa pidettyä itsensä kasassa. Vaikka vähän pelottaa, niin silti hyvillä mielin ja odottavana kohti tätä haastetta.

sunnuntai 13. toukokuuta 2018

Tällaisena kesäyönä

Minulla on ristiriita kesän ja talven välillä. Toisaalta saan hurjasti energiaa siitä kun päivät pitenevät ja valo lisääntyy. Se laittaa mieleni seikkailemaan ja sisäisen kesäihmiseni heräilemään. Mutta sitten toisaalta inhoan valoisia öitä, sitä että kun yrität mennä nukkumaan on ihan liian valoisaa. 

Ja niinä hetkinä alan kaivata syksyn ja talven pimeitä iltoja. Kun voi itse tuoda valoa maailmaan kynttilöillä tai koristevaloilla. Voi piiloutua pimeyteen ja nukahtaa turvassa sen keskellä. Ja sitten taas kuitenkin se pimeys vie minusta kaiken energian. Tekee elämästä selviytymistä, laittaa minut raahustamaan eteenpäin pelkkänä tyhjänä kuorena. 

Voisinko saada kesän valon kaikkiin päiviin ja talven pimeyden kaikkiin öihin. Vaikka täytyykin myöntää, että onhan niissä valoisissa kesäöissä tietysti oma taikansa. 

tiistai 8. toukokuuta 2018

KAAOS

Jos minun pitäisi kirjoittaa omin sanoin mitä on elämä, se olisi yhtä kuin kaaos.
Törmäsin kaupungilla moneen, miten voi toinen tuntua tutulta ja halaus luonnolliselta vaikka viime kerrasta on useampi vuosi?

Ja vielä oudommaksi tilanne meni, kun löysin itseni asettelemasta pipoa tuntemattoman selkärepussa kannossa olevan lapsen päähän. Lapsi oli kyllästynyt hattuunsa, eikä äiti sitä itse saanut takaisin lapsen päähän.

Olen taas kuunnellut SMG:tä, enkä tiedä voiko näitä lauluja koskaan kuunnella puhki. Voiko niihin kyllästyä, voiko ne joskus lakata koskettamasta? Ainakin toivon, että vastaus on ei. 

sunnuntai 6. toukokuuta 2018

Helsinki vs Joensuu

Useiden suuressa maailmassa vierailukertojen kautta olen alkanut ymmärtää mitkä ovat niitä olennaisia eroja suuren ja sitten vähän vähemmän suuren maailman välillä. Joensuun tilalle voi tässä tapauksessa liittää ihan minkä tahansa pienemmän paikan ja kenties Helsingillekin löytyy vertailukohteita. 

Suurimpana ihmeenä näin takapajulassa kasvaneelle on ne Helsingin kaduilla ja teattereissa olevat ihka oikeat julkkikset. Ne samat naamat, joita näkee elokuvissa tai juorulehtien sivuilla. Siellä ne surffailee muun kansan seassa ja se tuntuu olevan maailman seitsemäs ihme. Joensuussa niin käy harvoin. Täällä voi myös huoletta mennä katsomaan teatteriesityksiä, eikä ole pelkoa että siellä ketään kovin tunnettua näyttelijää tulisi vastaan. Ainakaan kesäteatteria katsoessa.

Toisena kovin avartavana asiana voi pitää elokuvateatterien näytösaikoja. Helsingissä voit mennä elokuviin vielä kello 22 jälkeen. Joensuussa harvemmin. Eiköhän ne myöhäisimmät näytökset ala viimeistään klo 21 tai vähän sen jälkeen ja silloinkin siellä pyörii se yksi ainut leffa, joten valinnanvaraa ei ole ainakaan liikaa. Kauppakeskusten aukioloajoista Helsingissä en ole ihan varma, mutta luulisin että lauantaisin on mahdollista vielä kello 17 jälkeen mennä kaupoille. Joensuussa ei kannata yrittää, paitsi ehkä Sokokselle.

Onhan se ymmärrettävää, että suuressa maailmassa on enemmän mahdollisuuksia ja enemmän ihmisiä. Ja hyvä niin. Mutta kyllä minä silti mieluummin asun täällä, missä sunnuntaina täytyy muistaa käydä vaateostoksilla myyssä ennen kello neljää tai muuten voi tulla siinä paidan valinnassa kiire. On niitä mahdollisuuksia täälläkin, kun vain osaa etsiä.

keskiviikko 2. toukokuuta 2018

Ota varovasti mut, oon aiemmin tippunut

Joskus ikävöin niitä aikoja, 
kun kirjoitin sanoja peräkkäin, 
ja ne muodostivat omanlaisiaan tarinoita, 
kertoen paljon mutta samalla jättäen paljon kysymyksiä. 
Enkä tiedä osaanko enää kirjoittaa sillälailla. 



Sanat, joita kirjoitan, ovat nykyään enemmän totta. 
Ne kertovat paljon, ehkä liikaakin. 
En oikeasti haluaisi aina paljastaa ihan kaikkea ja sitten,
jätän kokonaan kirjoittamatta.


Tästä päivästä sanoisin;
maailma on puhdistunut, päivän jatkuneen vesisateen jäljiltä.
Olen tuntenut huonommuutta ja ärsyyntymistä, stressannut edelleen unissani jo tehdyistä ruotsin tenteistä.
Odotan tulevaa ja sitten kuitenkaan en, koska oikeasti se ehkä vähän pelottaa.
Haluaisin myös kysyä siitä, mitä on nähtävissä tulevassa.