sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Taivasta kohti matka vie

Huomaan, että alan jo nyt unohtaa millainen mummo oli ennen kuin muistisairaus alkoi tehdä tuhojaan. Että jos joku kysyisi, mikä oli parasta mummossa, en tiedä osaisinko enää kertoa mitään.

Mummon viereen oli ihana nukahtaa, koska mummo jaksoi silittää hiuksia vaikka kuinka kauan ja laulaa hiljaisella äänellä. 
Mummo paistoi hyviä lettuja ja teki ihan tosi hyvää makaronilaatikkoa. 
Niin järjettömän monta vuotta on siitä, kun olen viimeksi istunut mummon sylissä etten edes kykene muistamaan.

Käytiin laulamassa kauneimpia joululauluja ja ajatukset ajatuivat sinne jonnekin. Ihmisiin, jotka ovat olleet osa elämää ja ihmisiin, jotka hiljaa hiipuvat pois. Sellainen on elämän kiertokulku, mutta onhan se nyt kaikessa normaaliudessaan ihan äärettömän surullinen.

lauantai 9. joulukuuta 2017


Ympärillä lukuisia maailmoja,
mikä niistä on todellisuus. 
Minä, keskellä kaikkea sitä, tarttumatta kiinni.



Joskus mietin, 
etten tiedä pystynkö tähän, 
aikuisuuteen.


keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Suomi 100 - Minä 20 ja jotain

Se oli sellainen itsenäisyyspäivä, kun suomesta tuli 100 vuotias. Ja minä yritin irrottaa itseäni omasta todellisuudestani. Yritin unohtaa ne kaikki takaraivossa jyskyttävät palautuspäivät ja ihan vain keskittyä tähän hetkeen. 

Nähtiin ulkona luonnon muodostamia lumihiutaleketjuja, katseltiin koiran intoa lumihangessa, käytiin hakemassa joulukuusi. Katsottiin Tuntematonta sotilasta ja linnanjuhlia. Ulkona satoi lunta. 

Jollainlailla minä toivoisin, että sitä osaisi suhteuttaa elämäänsä sotavuosien kurjuuteen. Ei silloin valitettu turhasta, osattiin olla pienestä kiitollisia. Minäkin toivoisin, että osaisin olla ihan vain kiitollinen. Elämästä, toisen olemassaolosta, siitä miten hyvä meidän täällä suomessa kuitenkin edelleen on elää. 

Minä toivoisin, että 100 vuotias Suomi voisi opettaa meille kiitollisuutta.

perjantai 1. joulukuuta 2017

Hajamielisyyttä ilmassa

Lähdin eilen ulos, jalkaan sujautin kumpparit, ne kun tuntuivat niin nopealle ja helpolle ratkaisulle. Suunnitelmissa oli vain roskien vienti ja pikainen lähikaupassa käynti. Ulko-ovella huomasin, että ulkonahan onkin ihan oikeasti talvi. Ja onhan se siellä ollutkin, jo useamman päivän, mutta viime päivinä ei juuri mikään ole pysynyt hatarassa päässäni kovinkaan kauaa tallessa.

En muista milloin viimeksi pääni olisi ollut yhtä vuotava seula, kuin mitä se nyt on tuntunut olevan. En tosin muista myöskään sitä milloin viimeksi minulla olisi ollut yhtä paljon kouluhommia ja lähestyviä deadlineja. Nyt tiedän miltä se tuntuu, kun stressi vie muistinkin mennessään. 

Toistaiseksi olen onnistunut olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan, mutta kaikki sellainen pieni ja niin sanotusti ylimääräinen unohtuu samantien. Niin kuin se, että piti sopia serkun kanssa kahvitteluhetki. Viesti on vieläkin laittamatta ja päivä sopimatta. Tai se, että olen koko viikon haaveillut varaavani parturiajan. Tai se, että yhdelle serkulle en ole naputellut sähköpostia ikuisuuksiin. 

Ehkä minusta kohta taas vapautuisi kapasiteettia muuhunkin kuin kouluhommien hoitamiseen.

torstai 30. marraskuuta 2017

Suoritettuja päiviä

Kirjoitan usein siitä, miten haluaisin vain lakata olemasta. Tai viikko sitten siitä, miten haluaisin vain räjäyttää itseni atomeiksi ja olla aurinkopölyä. Juuri nyt tuntuu taas siltä, tai oikeastaan koko viikko on tuntunut.

Minulle ne eivät silti tarkoita kuolemista. Se, että haluaisin lakata olemasta kertoo kaipuustani saada ajatukset edes hetkeksi loppumaan. Aurinkopölynä olo tuo mieleeni rauhaisan olotilan, jossa saisi vain leijua. Voisi kimmeltää auringossa, olla jotakin kaunista. Ne saattavat kuulostaa kuolemaan rinnastetuilta ajatuksilta, mutta eivät ne ole sellaisia.

Pitäisi jotenkin saada tyhjennettyä pää. Ettei pohtisi sitä joutuuko uusimaan tentin, eikä sitä että mikähän tuota suutakin yhä ja edelleen vaivaa, ei sitä mitä kaikkea on vielä tehtävänä. Täytyy yrittää keksiä jotakin.

tiistai 28. marraskuuta 2017

Jouluista askartelua

Se iskee aina toisinaan, joulun alla erityisen usein. Nimittäin askarteluinto. Ja tänä vuonna purin sitä jo ennen joulukuuta, koska halusin askarrella poikaystävälle joulukalenterin.
Vaihtoehtoja tämänkin toteutukseen olisi varmasti ollut monia, mutta saattaa olla että sitä ei vieläkään olisi edes olemassa ellen olisi ostanut tokmannilta ompeluvalmistapakettia. 
Ei sillä, että se olisi tehnyt valmistamisesta yhtään sen helpompaa. Jonkin verran kiroilin ja välillä jo luulin, että ei tämä taida sittenkään valmistua. Mutta siinä se nyt sitten kuitenkin on. Enkä tainnut pistää sormeeni kuin kerran.




Onhan se ehkä vähän, lapsellinen, mutta sitäkin perinteisempi. Ja toisaalta eikös joulu tee meistä kaikista lapsia jälleen. Seuraavana olisikin sitten se luukkujen sisältö enää keksittävänä. Siinä sitä sitten onkin ihan riittävästi ohjelmaa loppuvuodeksi.

lauantai 25. marraskuuta 2017

Elon epävarmuus

Elämä on osoittanut epävarmuutensa. Sen ettei minkään koskaan pitäisi olettaa olevan varmaa. Ei talven tulon, syysmasennuksen tai kaikenkattavan kauneuden.
Ei ole helppoa elää epävarmuudessa, sanotaan ettei siinä kai edes pitäisi elää. Jos olo tuntuu epävarmalle, kehotetaan muuttamaan asioita jotenkin. 
Mutta koko ajanhan me elämme epävarmuudessa. Ei koskaan voi etukäteen tietää, mitä elämä tuo mukanaan.

Voisinko minä elää onnellisena, epävarmuudesta huolimatta?