keskiviikko 14. helmikuuta 2018

Hymyilevä mieli

Yläasteelta muistan ystävänpäivän halipäivänä, vaaleanpunaisiin paperisydämiin kerättiin halattujen ihmisten nimiä. Sitten tuli aika kun en tiennyt miten ystävänpäivään pitäisi suhtautua, kun ei ollut parisuhdetta. Vaikka siis sehän on ystävänpäivä, ei parisuhdepäivä, mutta silti.

Tänä vuonna päätin keskittyä siihen kaikkein tärkeimpään ja kysyin itseltäni, että mitä minä haluaisin tänä päivänä tehdä. Suunnittelin ostavani vaahtokarkkeja, ehkä myös kukkia itselleni. Lopulta tosin päädyin ihan vain syömään ystävänpäivälahjaksi saatua suklaata ja käytin monta tuntia kynsien lakkaamiseen. 


En oikeastaan tiennyt pitäisikö parisuhteessa odotella ystävänpäivämuistamisia vai ei. Ei meillä ole ollut tapana sen kummemmin sitä juhlia. Enkä usko, että pojilla on muutenkaan edes kouluaikoina ollut niin paljon tapana muistaa kavereitaan kyseisenä päivänä. Sitten tuli kuitenkin ystävänpäivätoivotus aamulla reissuun lähteneeltä mieheltä, hymyilytti.

Aamulla minä ehkä vähän surkuttelin tätä päivää ja sitä, että toinen on reissussa ja vietän ystävänpäivän yksin. Mutta toisaalta tämä oli ihan hyvä päivä ja kovin tärkeää olisi myös muistaa antaa aikaa ihan vain itselleen. Ostin myös perjantaille junaliput Helsinkiin ja siellä minä saan sitten viettää aikaa sen rakkaimman kanssa. Kun juhlapäiviä ei mielessään sido liikaa päivänumeroihin, voi ystävänpäivääkin ihan hyvin juhlia perjantai-iltana Helsingin sykkeessä.

keskiviikko 7. helmikuuta 2018

Jos olen rehellinen

Ja kun yhtäkkiä et enää muista miksi olet jaksanut yrittää pitää elämäsi edes jollainlailla kasassa. Olet palauttanut koulutehtävät ajallaan, nähnyt vaivaa niiden tekemiseen vaikka tehtävänannoissa ei ole mitään järkeä, olet niellyt kaiken kyseenalaistamatta.

Tänään laitan haalarit päälle, avaan eilen ostamani viinipullon, enkä jaksa välittää siitä miten elämäni menee. Että pysyykö se nyt kasassa, vai hajoaako palasiksi.


Mitä sen on väliä, kun joskus tämä kaikki kuitenkin loppuu.

tiistai 6. helmikuuta 2018

Ne vaaralliset olettamukset

On olemassa se tietty kaava, jonka mukaan elämän odotetaan menevän. Pariudutaan, kihlaudutaan, mennään naimisiin, ostetaan omakotitalo, tehdään pari lasta. Ja ei kai siinä mitään pahaa, saahan sitä olettaa, mutta onko niitä oletuksia pakko sanoa ääneen? 

Meille todettiin tällä viikolla, että kyllä se teilläkin sitten elämä muuttuu kun teille tulee lapsia. Täysin tahaton kommentti, jota tuskin mietittiin sen syvällisemmin. Mutta joskus ehkä silti kannattaisi. Siinä yksi olettamus, joka voi ääneen todettuna aiheuttaa joillekin ihan käsittämätöntä surua. Ei toki meille tuossa tilanteessa, mutta entä jos oltaisiin yritetty lasta, eikä sitä silti vain kuuluisi. Tai jos olisi sairaus, joka estää lapsien saamisen. Jos ei ole vapaaehtoisesti lapseton, voi olettamus lapsista tehdä todella kipeää. Tai sitten, jos ei ihan vain haluaisikaan lapsia.

En tiedä olenko koskaan nähnyt itseäni äitinä. Minulle se ei ole itsestäänselvyys, että haluan lapsia. Ehkä joskus nuorempana sitä on itsekin elänyt mielessään olettamusten mukaista tulevaisuutta, edes kyseenalaistamatta sitä mitä itse oikeasti haluaa. Vanhemmiten olen ymmärtänyt, että äitiys ei ole minulle niin itsestäänselvää kuin sen voisi olettaa olevan. Siksi ehkä kiusaannuin hieman kyseisestä lapsikommentista, koska en pidä lastensaantia minään jokaisen oikeutena tai edes toiveena.

Ei pitäisi olettaa, tai jos on ihan pakko, niin ehkä sen voisi tehdä hiljaa mielessään.

maanantai 5. helmikuuta 2018

Miksi naisia esineellistetään yhä?

Viime vuonna meiltä jäi MP-messut väliin, joten olin jo ehtinyt unohtaa siellä vallitsevat epäkohdat. Toki moottoripyöräily kuulostaa vahvasti ja paljon enemmän miesten jutulle, MP-messut on ainoa paikka, venemessujen lisäksi, jossa olen nähnyt jonon miestenvessaan, mutta onhan niitä nyt moottoripyöräileviä naisiakin olemassa. En varmaan olisi edes pahasti väärässä, jos väittäisin että sukupuolijakauma messuilla oli aikalaillaan 50/50. (Unohtamatta ikäjakaumaa, joka on myös todella laaja.) Siksi ihmettelenkin sitä, miksi niin selkeästi messujen kohderyhmä on aikuiset miehet.

Ja syy sille, miksi miellän messut enemmän miehille suunnatuiksi, ovat ne vähäpukeiset naiset keikistelemässä moottoripyörien päällä. Näin naisena ja messuvierailijana koen, että naisia ei ole otettu tässä asiassa huomioon. Missä ovat ne paidattomat miehet, jotka ilman paitaa kiillottaisivat moottoripyöriään ja täyttäisivät tirkistelyn nälkääni? 

Missä on tasa-arvo, missä on maailma ilman seksismiä? 

MP-messut ei toki ole ainoat messut, joilta näitä messutyttöjä löytyy. Ilmeisesti myös maatalouskoneita voi markkinoida avarilla kaula-aukoilla, ja en ehkä halua edes tietää miten paljon American Car Showssa esiintyy puolialastomuutta. En tiedä, kai se sitten on täysin hyväksyttävää ja ok vielä tälläkin vuosituhannella, mutta itse en pysty käsittämään edes sitä miksi kukaan haluaisi itselleen tuollaisen työn. Enkä tiedä sitäkään voiko olla ajatuksena mitään oksettavampaa, kuin ne puolialastomat naiset keikistelemässä, ja liuta miehiä kännykkäkameroineen ikuistamassa kyseistä hetkeä. 

En sano, että kyseisten naisten ulkonäössä olisi mitään vikaa. En ehkä voi tuomita heitä tekemästään työstä, voihan siitä kai joku tykätä. Mutta MP-messujen asiakkaana en todellakaan haluaisi nähdä näin naisia alentavaa toimintaa. Moottoripyörät ovat messuilla esiteltävinä esineinä, mutta naisten ei kyllä pitäisi olla.

sunnuntai 4. helmikuuta 2018

Kuusenoksa ja karpaloita

Tämä viikonloppu oli elämää helsingissä, moottoripyöriä messukeskuksessa, nukkumista hotellin valkeissa lakanoissa. Matkustettiin junalla ja ratikalla, juotiin gin&tonicit joissa oli koristeena kuusenoksa ja karpaloita. Elämä oli aika hyvää, siellä helsingissä. Vaikka on se toisaalta ollut sitä viime aikoina ihan täällä kotonakin. 


Tänään matkustettiin halki aurinkoisen suomen, katsottiin junan ikkunasta kun aurinko noustessaan maalasi taivaanrantaa punaiseksi. Ehkä minä tämän avulla taas jaksan hetken aikaa paremmin.

keskiviikko 31. tammikuuta 2018

Voiko intuitioon luottaa?

Toisinaan ja joissakin asioissa minulla on hyvin vahva intuitio. Se ohjaa tekemään valintoja, ja on todella vaikeaa toimia sitä vastaan. Toisinaan olen yrittänyt, koska jos intuitio estää hakemasta esimerkiksi jotakin työpaikkaa, on helppoa ajatella että en vain luota itseeni tarpeeksi tai en halua joutua pois mukavuusalueeltani. Niin kuin juuri nyt tällä hetkellä, olen jättämässä työpaikkahakemuksen tekemättä, koska minulla on hyvin vahva intuitio siitä ettei minun kuulu hakea kyseistä paikkaa. Ei vaikka se olisikin oman alan hommia ja eihän hakemisesta koskaan mitään haittaa ole, mutta silti. 

Kaikkein vaikeinta on oman vahvan tuntemuksen selittäminen muille, koska kuulostaahan se nyt ihan hölmölle jättää hyviä mahdollisuuksia välistä sen takia että sattuu nyt vain tuntumaan sille. Mutta ehkä sitä ei edes voi selittää järjellä, se kun on vain se jostakin todella syvältä kumpuava tunne. 

Ja minä aion luottaa siihen tunteeseen.

perjantai 19. tammikuuta 2018

Tämän hetken onni

Jos minä jotain haluaisin elämältä oppia, niin sen että elämä on tässä hetkessä. Mitä on väliä tulevalla ja sillä miten asiat ovat vuoden päästä. Ne kun voivat olla ihan miten tahansa. Tärkeintä on se, että juuri tässä hetkessä elämä on hyvää. 


Että jos minä jotenkin osaisin päästää irti liian tarkoista suunnitelmista ja siitä miten toivoisin elämän etenevän. Antaisin sen vain mennä omalla painollaan ja nauttisin siitä, miten asiat ovat juuri nyt.